lauantai 4. maaliskuuta 2017

Vanhan ajan elämää Hetassa

Kalle-Äijin 100-vuotissyntymäpäivä olisi tänään 4.3.2017. 
Tänä vuonna juhlistamme myös 100-vuotiasta Suomea ja 140-vuotiasta Enontekiön kuntaa.
 
Tämän kertomuksen voit kuunnella Vuontis-Kallen kertomana Majatalon YouTubessa.
Videossa on vanhoja kuvia Majatalon arkistosta. 

Tai tulkaa Majataloon lukemaan / kuuntelemaan, myös muita juttuja!

Kalle Vuontisjärvi
Hetan Majatalon 2. sukupolvi
s. 4.3.1917
k. 22.2.1995


Vanhan ajan elämää Hetassa

Aikanansa minua pyyvethin, jotta jos mie kertosin vanhoja juttuja Hetasta, hettalaisista ja vieläpä muistaki tämänperän asijoista. Siihen veothin, ette ku mie olen niin vanha, pitäsin muistaa miten ennenmailmassa elethin ja olthin. Oikein mie aluksi hämmästyin, ette olenko mie tosijhan joku esihistorialinen olio, mutta ku tarkemmin mietin, hoksasin, jotta on tuota ikkää karttunu, koskapa osa rippikoulukavereista käypii kaheksattakymmentä. Monta heistä on jo mananmajoile muuttanut, jos toki monta on elossaki. Alkaa tosin elossaolevilla näkymhän niin sanottuja potkurinjälkiä kauluksen ja ottatukan välissä, mutta sitä nyt ei kannata pahaksi panna, minusta se oikheen soppii tuonikäsille. Ei heijän tietenkhän kannata kovin ushein peilhin kattoa, parempi ku luotta muistikuvhaan.

Kyllä tosi on, paljon on olot ja tavat muuttunhet minunki muisthin. Toisissa asioissa on kyllä menty paremphaan päin, mutta näin vanhan ihmisen mielestä on kyllä joissaki tavoissa ja tottumuksissa kuljettu huonomphaan suunthaan. Luulempa niin, etten muutoksia saa mieleni mukhan kerrottua, jos en vertaa näkemyksiäni nykysestä entishen ja päinvastoin.

Kakskymmentä luvun puolivälin tienoilla taisi tässä Hetankylässä olla 34 eri taloa. Talot olit hirsistä rakennettuja. Ei ollu tiililävuorattuja ponttilautapuustellia. Eikä net asumukset olhet suurensuuria. Monta oli semmosta, jossa oli vain yksi huone, ei sekhään kovin iso. Keittopaikkana ja lämmityslaitheena oli piisi, kivistä muurattu ja suora reikä taivasta kohen, ei siis mikhän kiertohormila varustettu lämmityslaite. Mattoja ei tämmösissä kannattannu laattialle laittaa, sillä polttopuunna käytetty honka oli paha paukkumhan. Paukut olisit polttanhet mathoin reikiä.

Oli toisissa taloissa oikhein kaminaki kamarissa ja tuvassa. Vieläpä jos oli leivinuuni pirtin muurissa, niin sillä oli hyvä talvela pittää pirtin lämpimännä samala ku leipiä paisto. Sai kaks kärpästä yhelä iskula. Se oli senajan enerkiansäästöä. Ei silloin ollu niinsanottuja huonelämpömittaria, joten yksinkertasilla lasiruutuila varustetussa huonheessa tarkeni hyvin. Ku ei ollu jokhaisella ommaa huonetta eikä eri sänkyäkhän, niin kylmälä säällä oli kanssanukkujan läheisyys hyväksi. Liekö siitä johtunu, että perheitten lapsiluku kasvoi kasvamistaan. Ei ollu eriksensä köökiä, ei olohuonetta eikä lastenkamaria, mutta hyvin vain pärjäthin, lapsia oli ja joskus vielä lissääki tuli. Minkä useampi hengittäjä oli, sen enempi net lämpöä kehittivät. Nyt ku on vaikka kuinka monenkertaset lasit, eri makkuu- ja olohuonheet, keskuslämmitykset ja kaikki, niin eipä nävykhän kakaramäärä kasvavan.

Semmoset mukavuuet ku vesijohto ja viemäri olit ennen täysin tuntemattomia ylelisyyksiä. En jaksa muistaa montako saunaa kylässä mahto eellämainittunna vuonna olla, mutta ei niittä kovin monta ollu. Kaikki saunat olit sishäänlämpiävät ja melko kaukana muista rakenuksista. Net oli pakko kauvas rakentaa, jotta pallaissa muuta rakennukset säilysivät. Sisäle lämpiävä sauna oli hyvin tulenarka laitos. Saunan lämmitys talvenaikana ei ollu mikhän pikku homma. Veen piti monessa talossa, etenki kevättalvela, ensin lumesta sulata naveta paassa, kuumentaa ja saavila kuljettaa saunhan. Säästelijhäästi sitä piti käyttää, ei passannu suotta laattijalle kaajella. Mutta somalta olo tuntu saunanjälkhin, ku sai alusvaathet löylyttää. Sillon sitä tunsi oikhein vahinkoniloa, kun täit kiukhale tipahtelivat ja halki paukahtelivat. Kesälä saunominen oli helpompaa ja jos sauna oli järven lähelä, niin oli se hauskaki, ku sai järvessä käyvä ittensä pesemässä.

Ruoka oli melko yksipuolheista ja niukastikki sitä oli. Ei ymmärretty laskea kalorioita, pääasia että jotaki sai vattan täyvykheksi. Pääruokalajit olit leipä, kala, kuorittu maito ja norjan markariini ja joskus vanhalakuulla höystetty kauraryynipuuro.
On se Luoja ollu viisas, ku ei tehny Kemijoki Oy:tä ennen ku tämä yhteinen hyvinvointi alko. Jos kaloitten nousu olis estetty ennen 30-luvun alkua, olis ollu hätä käjessä. Kaloitten runsaus se oli elämisen pystössäpysymisen A ja O. Siika nousi merestä kevättulvan ja uiton aikana ku kittiläläisten kiusala ja kerkis tänne jo alkukesästä. Jos nolis nousunsa jättänhet keshän, niin alajuoksulaiset nolisivat net syönhet. Täälä latvavesissä niitten oli pakko kesänsä viettää ja ootella syksylä tapahtuvvaa kutua. Nämä latvajärvet olit ku kalakellarit. Lohi nousi paljo jälkhiin ku siika. Sitä alko saamhan vasta syyskesälä, mutta siitä nyt ei kannata lukuva tehhä, roskakalana sitä pijethin ja sitähän se oliki. Siihen niin helposi kyllästy.

Tuo ylheinen sapuskahomma on minun aikana muuttunu justhiinsa päinvastaseksi. Ennen oli huoli siitä, miten sais ruokaa senverran, ettei nälkä unta veis, nyt on huolena se, ettei vain tulis syötyä liikaa, ku lihavuus on kuulemma epäterhveelistä. Näistä muuttumisen yksityiskohista vois vaikka kirjan kirjottaa, mutta kuittaan sen Pounun-Ransin toteamuksela. Ransi oli jo vanhuuven takia omissa oloissansa ja puheli ittelensä, että on se tämä ihmisen elämä kummalinen, nuorena ku olit tervheet hamphaat ja hyvät ruokahalut, ei ollukhan kaikesti mitä syyvvä. Nyt vain ruokaa olis, mutta ku ei ole ruokahaluja,… eikä mulla ole yhthään hammastakhaan. Niin se maailma muuttuu. Mutta sen mie kyllä nykki sanon, ette hyvvää läskiä parempaa ei ennenkhän mithän ollu, eikä ole vieläkhän.

Nykynen ruvanrunsaus ja siirtyminen luontaistalouvesta aikhan, jolloin kaikki saapii valmhiina kaupasta, on aiheuttanu erilaisia ongelmia, joitten korjaaminen joskus vanhaa ihmistä naurattaa. Asunot on paremat ku ennenvanhaan pappilat, ei niihin tartte puita eikä vettä kantaa, ei sen vertaa kävellä että hyysikässä kävis. Työssä ei tartte muuta ku istua ja pännä on painavin työkalu, jota pittää pyörittää. Silti kuulemma tarttee liikuntova, ette pysyis nuorena, kaunhina ja ohukaisena.

Huonheisin on laitettu jos minkänäköisiä vempelheitä, mieki olen kuullu semmosia nimiä ku kuntopyörä, soutulaite ja jos minkäkilaisija hyppäysrihmoja. Verryttelypuku on juuri välttämätön, muutenhan ei huonostikhan pärjäis. Emäntä ku autolansa hakkee muutaman saan metrin päästä kaupasta kevytmaitopurkin ja muutaman omenan, niin onhan se soma vähän rattastaa kuntopyörälä. Isäntä turvautuu soutulaiteshen ku tuli juuri moottorivenheelä katiskaa kokemasta, ei ihan kotirannasta, mutta ei paljo muutenkhan.

Ennen ei näitä jumppakonheita tarvinu. Silloin riitti kirves, lapio ja santviiki muulloin, paitti kesälä net jänkkäniityt olit hyviä jumppapaikkoja. Ei tarvinnut kuntopyörää, harava ja viikate riittivät. Niitten kansa ku 14 tiimaa kuutena päivänä viikossa heilu, pyhät paikkas vaatheita, neulo nappia ja voiteli kenkiä, niin ei ollu vaphaan aijan ongelmia, eikä liikalihomisen pelkova. Tuppivyön solki pakkas perimäisen reijän kohalta poikkikuluttamhan, ku iän mukana ei vyötärö kasvanu.

Ruumhilinen työ oli aivan jokapäiväinen. Keväälä, ku maa jo lumeton oli, piti kaataa koivuja, hakata halkoja kesänaijaksi kuivaamhan, korjata aijat, tervata reet ja venheet, tehhä vähäset maatyöt, johon kuulu semmonenki ku sonnan ajo, hajotus ja pieksäminen. Tietenki potunkylvö, mutta se oli pikkuhomma.

Kaikenlaista muutaki sitä oli. Tienastit tietöissä sattu ylheensä myöski kirrensulauksen ja heinän aijan välhin ja syksylä taas ennen maan jäätymistä. Heinänaika oli se lähes tärkein ja kiirhelisin 5 – 6 viikon jakso. Silloin ei tarvinu pitkiä öitä nukkua ja jos sattu satheinen kesä, niin ei sitä aina tullu oltua ees loistokiirilä. Harvon niinkhän hauskaa sattu, että ampiaisia karkhun juokseva kaveri kainaloita myöten kaltiihon meni. Tämmönen luonnolisesti nauratti lähes kaikkia, tietysti yhtä lukhuunottamatta.

Ku heinä saathin tehtyä suovhin, harvoin niitä suorhan lathon sai, alko niitten korjaus. Se tarkottaa lathonpanoa ja missä ei latoja tarpheeksi ollu, niin suovien yhistely. Tämänjälkhin tuliki taas tienastityön aika. Se ku loppu, essä oli jäkälänpano, josta illoila ja pyhinä oli saatettu ottaa varaslähtö.

Jäkälävaarassa olo oli hupasaa hommaa, päivän pittuus pani rajan työajale, silti sivhuin se pakkas ensipäivinä vastaamhan. Mutta tottu siihen. Jäkälänpanijan vireyttä mitathin limppuluvula. Tämä aiheutti sen, jotta oikhein kunnianhimonen ja miksei vähä laiskaki panija laitto limput pienet ku lakit. Jos sattu luminen syystalvi, ei niistä nostoaikana löytynyt puoliakhan. Mutta saihan hän itte kehua vaikka 3 – 400 limppua panheensa.

Ku jäkälät oli pantu, eikä vielä sen vertaa pakkasta ollu, ette olis jäkäläin nosthoon päässy, oli koivuitten karsiminen ja läijääminen. Tämän perästä, ku oli semmonen rospuuttoaika, ettei methän päässy, oli töitä kotonaki. Piti korjata, nykykielelä sanottuna kunnostaa, viimitalvena särkynhet heinähäkit, rekien takat ja harva syksy taisi olla, ettei olis pitänyt jalakshiinki talloja laittaa. Riivenkelit keväälä olit pahat syömhän jalaksia, jos ei rejissä rautoja ollu.

Talvikalan kans piti pyytää ennen järvien jäätymistä, mutta sehän ei koko päiviä vieny, vähän aikaa illala ja aamula. Syyssuolattu siika oliki arvokallaa ja sitä pystythin laittamhan vain täälä latvajärvien tuntumassa. Kesälä suolathun piti panna niin pahalaksen paljon suolaa, ettei se juuri kalale maistunukhan. Ottakaa huomihjoon, ette pakastekaappia ei pystyny käyttämhän, ku lähin sähkö oli Muoniossa. Kesälä vähälä suolala suolattu kala pakkas kessäintymhän. Kessäintynny kala, ei se huono mavulta ollu, mutta syyvessä se haiju häiritti ja pakkas se yönaikana pirtistä ilman pillaamhan.

Sitte ku tulit kylmät ilmat, veet jääty ja sato lumen, alko net vejätyshommat. Ensin senthän piti jäkälät nostaa. Se oli hommana semmonen, ette jäätynhet jäkälälmput taikola taikka lapiolla maasta irrotethin ja nurin käännethin. Sitte ne molemista päistä terotetula kangela kannethin ishoin läihin. Kankipuuna oli paras tervasensekanen honkasorva. Jos oli tyhmä läijääjä, niin eipä tahtonu talvela limppuja eheänä saaha, joten järkeä piti siinäki hommassa käyttää.

Vähinthäin joka toinen syksy piti tehhä niinsanottua jääheinää. Jäänpäältä niitethin rantaluhtaa. Ei tästä rehuksi ollu ku aivan hätätilassa. Niitä sanothinki matressiheiniksi. Kellä nyt olis kaikile höyhenpatjoja liijeny. Lisäksi se oli hyvä vee-cee paperin korvikheena. Olishan muutamissa taloissa siihen tarkoitukshen sanomalehtiäki ollu, mutta niissä oli yks varjopuoli. Lauhala ilmala lukutaitoset saattovat istua tiimakausia hyysikässä, eikä semmoshen ajahaaskauksheen päivänaikana rikhailakhan varraa ollu.

Joka toimelinen oli, se ohukaisen lumen aikana kaato ja ajo hongatkin ishoin läihin. Siitä niitä oli talvela pororaijola helppo käyä noutamassa. Ei tarvinu joka puulle tietä kahlata. Kyllä se paksula lumela oliki ankara umpisentakkaa raijolisen honkia käyvä noutamassa, mutta eipä työtä juuri pölätty. Ku oli paljo lehmiä, niinku meiläki 8 – 9 päätä, niin ne olit työhommat, jotta ku kävit polttopuita hakemassa, mene huomena heiniä nouthan ja seuraavanna päivänä käy jäkälässä. Tämmöstä jatku päivästä toishen talvenaikana ja vuojesta toishen. Mutta kyllä se vain niin oli, että ruokanen se talo oli, jossa oli monta lehmää. Luulen, että heikomin net pärjäsit, jokka pijit henttarin kansa kylässä juossa. Joka talon maijon- ja vasikkaintuotanolle oli Hetassa siihen aikhan välttämätön Mäkikurun sonni. Nykysin sen tehtävää hoitaa joku konsulentti vai mikä se olikhan.

Äsköin mie lähin vejätyshomhin niinko porot olis saannu tallista hakea. Ei se niin yksinkertasta ollu. Jokhaisella isänällä oli hiljanen härkä, vähinthäin yksi, mutta monela useampiki. Syksylä joku lähti lapinkylhän härkiänsä nouthan ja toi ajokan vielä muutamille naapureillekki ja näin vähitellen oli juto kaikila, jotta pääsivät lapinkylhään omiansa ja lainakoita hakemhan. Suuret porojenomistajalappalaiset antoivat lantalaisille vuorsoja taamottavaksi. Nämät ku sai hiljastettua, niin jutona nekki kävit, vaikka ei kovin riskijä olhekhan. Jos lainakan sai kaheksi talveksi, niin kunteuksena se jo oli täysi jutoporo. Ei tie lapinkylästä kotia aina aukeita vuomia kulkenu. Oli sielä vastassa joku maankaula ja ojanrutoki. Ku vuorsokolhoon kansa ruthon joutu ja maltto olla kiroamatta, niin mie piän, ettei se mies kirroile muulonsinkhan.

Tässä nyt on tullu nämät tärkeimmät työt tehtyä, niin passaa siirtyä muihin asioihin. Tämä, käyttäisinkö nimitystä Pohjois-Kalotti, oli kielelisesti Suomea puhuvaa väestöä. Koko Pohjois-Ruija, samaten ku Ruotti tuonne koko Kierunen taka asti oli suomea puhuvien asuttama. Silti muutamat piikatyttäret, jokka olivat jossaki Vittankin seutuvilla vuojen piikana, eivät tahtonhet ennään kaikkia suomensanoja muistaa. Piti välilä ruottinkielelä selventää tarkottammaansa. Saattas se niin olla, ette harvassa olis sauvuja ruottinpuolela, jos ei net olis saanhet suomen tyttäriä poikkinaitua. Kukapa sielä olis väkeä lisäny ilman heitä, koskapa Kaaressuvannon pappiki aikanansa saarnassa valitti, että meilä täälä Ruottissa on kova vaimonpuolen pula. Kyllä sitä pullaa on täältäpäin autettu rutkanlaisesti. Mutta ei net ilman ole niitä vienhet. Kyllä non appelsiinisahtia ja piskettiä niitten eestä tuliaisina tänne tuonhet. Ja sano paljonko olema niitten Volvossa ilmasta kyytiä saanhet.

Hetassa nämät kolmen maan pohjoisossain ihmiset kohtasivat toisensa Marjanpäivänä. Se oli kaikile tärkeä tapahtuma. Eikä silloin passanu reisula ollessa kiirheele valtaa antaa. Norjanpuolelta tuli ihmisiä aivan tuolta Jäämeren rannalta, Raisista, Alattiosta ja tietenki Koutokeinosta. Raisilaisila meni välilä aikaa 3 – 4 päivää yhtheen suunthan, tietenki se oli kelistä riippuvainen. Marjanpäivä oli semmonen juhla, johon oli huvi ja hyöty yhistetty. Kaupankäynti oli monile pääasia, nuoremilla saatto olla muutaki mielessä. Kuinkhan monta rekeä Siepin-Junnu kerkis norjalaisile myyvvä ja varmasti iso luku on seki, että montako hylkheennahkaa, suopunkirihkamapalkkua, saijanvoijeastiaa ja meriahvenloovaa Leemetin-Matti tänne kuljetti. Norjalaiset ostit kaikkia puusta tehtyvä, tietenki reet ja kalanelikot olit niitä tärkeimpiä. Heilähän ittelä ei sielä ollu puuta omastatakkaa, eikä tainu kasvaakhan, vaikka net käpyjä salakuljettamala yritit ommaa mettää saaha. Asiahan ei minule kuulu, mutta sen mie sanon, ette net Norjan tyttäret olit niin kaunhit, jotta vieläki vesi kielele tullee, ku niitä muistaa. Jos nolisit olheet ruottinmielisiä, sinne niitä olis menny ku kuumile kivile, mutta ei net perustanhet ruottalaisista.

Ei silloin ennenmailmassa auttanu hoppua pittää mishän asiassa. Naistenvuosi oli kaukana eessäpäin, joten siitä ei vielä tietty mithän. Elämänkumppanin valinassa pojat saivat ottaa mielheisensä, mutta tytärten kaverin monesti valittivat tyärten vanhemat. Jos pojala oli nuotta, muutampi hiini verkko, raito raavhaita härki ja talo, sai hän varmasti haluamansa tyttären vaimoksi. Mutta tämmönen poika ei senthän summia kaveria ottanukhan. Se oli tärkeä, että vaimo oli hyvä työihminen ja vielä solis pitänyt olla hyvän näkönenki, ettei naapurit akan rummuuven takia nauramhan pääse. Harvapa tytär se oli, joka ei joutunut lehmiä hoitamhan ja saatto hän arvatakki, ette häntä joku seuraa. Jos sontalimppuläjä oli suora ja siisti, eikä sonnassa näkyny heiniä, se anto jo tyttärelle plussapistheitä. Ku vielä porthaitten ethen luuvan kaato, jos tyvär navetasta tullessansa sen ylös nosti ja vielä pyhkäsi kuuran porthailta, niin eipä kannattannu lisäsuosituksia ennään hakea. Kyllä siitä varmasti hyvän työihmisen saapii, joten kannatti mennä tyttären äitin puhheile. Sopia kaupat ja alkaa hommaamhan kuulutuksia. Nykysin sitä vishin supatelhan tyttären nukkumahuonhessa ja sallaa, ettei äiti kuulis. Limppuläjästä ei pysty tyttären kykyjä arvioimhan, taitaa olla huulipunan väri, joka luomivärin kans ratkasee.

Ei naimishinmeno ollu silloin, niinku se nyt on. Nykysinhän kerkiää kuukauvessa käyvä vihilä ja erotakki, silloin oli hyvä jos siinä aijassa pääsi lailisesti avihjoon. Kerronpa kuulemani siitä, kuinka mukkanen juttu se oli vuosisaan vaihtheessa, ei se tapahtunnu viikonloppuhommana. Tuolta pitäjän länsipuolelta oli yks tytär piikana Sopperossa. Samaten eräs enontekiöläinen poika renkinä samoilla palkisilla. Sattumoisin olivat toishiinsa tykästynhet ja peräti yhtheenmenoaki meinhailet. Mutta sepä ei helppoa ollu ja heinänaikaki päälle paino. Muuten asia olis reilassa ollu. Pekan-Juhanin vanhaltapuolen oli pirttiki hyyryle luvattu, joten talouvelinen puoli oli orningissa. Jos ratkasu olis renkipojan huoleksi jäänny, saattas olla, että liitto olis solmimatta vieläki. Mutta tyvär oli tomeraa sorttia. Oli palvelustalon almunakasta lukenu, että jos heti lähettäisiin kuulutusten panhoon, niin Hermannin päivänä oltais jo mies ja vaimo. Ukkoki kerkiäis senjälkheen heinämiehen paikan ottaa, ettei tästä naimareisusta vahinkoa tulis. Järkevästi laskien siis havilinen aika. Morsiamen kotona voitais kuulutusaika viettää. Sapuskanki sais nuotanveola ja loppuaikana passais vaikka äitile lehtiä riipiä. Tuumasta toimheen, laukku selkhään ja suunnaksi Hetan kirkonkylä. Ei silloin persoonapiililä kuljettu, kävellä hääty ja vähän sattu reitile venematkojaki. Mutta rakkauven tiellä ei rappaa oo, on vanha sanonta. Sulhansen laukussa oli matkalla tarvittava ruoka, mutta pieni pussonen oli morsiamenkin selässä. Mitä se sisälsi, selviää kyllä aikanaan. Vihtoin pappilhan saapuivat ja asiansa esittivät eikä liiton solmimiselle estettä ollu. Mutta kolmena pyhänä ku kuuluttaa häätyy, niin oman aikansa se viepii. Pappi valmhiiksi laski, jotta tiistaina 24 yön perästä passais tulla kello 4 iltapäivälä solmimhan se ikunen liitto. Täälä pappilassa sen voipii tehhä ja mukana häätys olla kaksi tovistajaa. Pitkältä se aika ethenpäin laskiessa tuntu, mutta onpa sitä kärsitty kauveminki. Aikaa sulhanen laski siten, että joka ilta piirsi puukonnokala viirun nahkatupheen. Ei sillon ratio joka aamu ilmottannu, että tännään on se ja se päivä. Syrjäkylile eivät kirkonkellokhaan kuulunhet, jotta olis joka seittemäs päivä saannu aijan tarkistaa.

Aika kului ja jännittävä, mutta ihana hetki lähesty. Parimme päätti päivää ennen määräaikaa tulla kirkonkyläle, että kerkiäis vähän tehhä valmisteluja suurta juhlaa varten. Morsiamen nyytissä oli liinapussissa nisujauhoja, markariinipakka ja sokerijauhoja. Suutaa ei kannattannu matkhan ottaa, niitä kuulemma sai Hetassa Pekkalan-Mikolta pakan peräti äyriä halvemmalla, kuin mitä net Närvässä maksoit. Morsian oli nimittäin päättäny iltasella leipoa hannatätinkakkoja huomista tapahtummaa juhlistamhan. Saapuivat jo keskipäivälä Hethan olettaen päivän maanantaiksi. Kauhukseen kuulivat, jotta onki tiistai. Kortteeritalon Miina muisti juuri varmasti, ette toissapäivänä net kirkonmenot olit. Sulhas-paralla oli yhtenä iltana jäänny viiva vetämättä ja siitä tämä sekkainus johtu. Hoppu siitä tuli, tuskin kerkis röijyä vaihtaa. Pappilhan tahtoivat tovistajaksi Miinan ja Jussa-Pekan. Pekka ei vakituinen pappilan vieras ollu, eikä nykhän uskaltannu lähteä ilman rohkasuryyppövä. Tarjosi sulhasellekki. Ei tämä paljon ottanu, senverran juuri, jotta tarkkanokkanen läheltä haijun tunsi. Morsian ei tätä onnesa huumassa senthän hoksanu.

Menivät pappilhan, eikä asiaa esitellä tarvinu. Pappi vain ei ollu parhaala päällä. Käveli eestakasin laattialla ja viimein tokasi: Minä en vihki päissä ketään. Morsiamen aivoissa salamana kulkivat tämänpäivän vastukset. Kerkis ajatella yhtä ja toista. Mutta niin paljon oli asian hyväksi tehny ja vaivaa nähny, jotta päätti sen perille aijaa. Tosin päivän lykkäys olis vain onneksi niitten hannatätinkakkojen takia. Taisipa käsittää väärin papin lausahtuksen, koska varsin viattomana kysy, ette koska pappi senverran selvänä olis, että meijät vihkimhän pystys. Tämä kuulemma aukasi tien neuvotteluile ja johti onnelishen sopuratkaishun. Mutta aikaa siinä niin paljon hukhaan meni, että hääyö piti viettää ilman hannatätinkakkoja.

Niinhän laki sääti, että kuulutukset on luettava kolmena perättäisenä pyhänä kotipitäjän kirkossa. Silloin ku pappi oli matkoila, kuulutusten lukeminen kuulu kirkkoväärtile. Minun isä oli semmonen väärti. Kesäaikana Pietikäisen turisti, tarkottaa Paavon linja-autoa, jota Pietikäis-Kalle ajo, kävi sunnuntaisin Muoniosta Peltovuomassa mukin. Oli Hetassa justhiin puoliltapäivin, joka oli kuulutuksen lukuaika. Isä halus itte olla paikanpäälä muoniolaisile lapinmuistoja myymässä ja niin joku hänen lapsista kävi suorittamassa tämän kirkolisen tehtävän. Kyllä mieki olen monta paria kuuluttannu, vihkimhän en ole joutunut yhthän. Kuuluttamani ovat olleet pysyvästi liitossa, eivät ole eronhet tähänmennessä ja tuskimpa eroavat vieläkhän. Kaikki paikaliset täälä olit tuttuja keskenänsä. Jos outo ihminen tienpäällä näky, niin siitä puhuthin. Jos se oli hyvissä vaatheissa, se oli suomenmies. Jos kutheet olit kulunhet ja paikatut, kulkija oli vain tavalinen jätkä. Näile paremin pukeutunheile annethin nimet ammatien mukhan. Se oli niin, jotta joka tänne asti oli vaivautunnu tulemhan, ei ollu asiatta ja viipy tavalisesti pitemphän. Oli kaikenkarvasia hulluja kerräilijöitä. Joka keräs kasvia, oli kukkaherra, hyönteisten pyytäjä oli perhosherra. Suosituimpia olivat munaherrat. He ostelivat linnunmunia ja maksoivat harvinaisista munista melkosia hintoja. Kolmesta neljästä kuolfin munasta sai tavalisen miehen viikkopalkan. Kolmekymmentäluvun puolivälin tienhoila täälä alko kulkemhan niinsanottuja hiihtokursilaisia. Autola silloin pääsi talven aikanaki Muonijhon asti, siitä sitte porola Hethan. Se herätti hämmästystä ja pahestumistaki, ku naiset kuljit housut jalassa. Jos ei tukkaa nähny, ei totisesti olis uskaltannu ilman käsikopeloa valalensa ottaa, jotta onko net poikia vai tyttäriä. Nykysin ei ole tukhan luottamista, mutta farkut on niin tiukat, ette sen pystyy jo näön perustheela sanomhan. Nämä hiihtokursilaiset olit verraten nuorta asiaa, mutta tulit tuossa sivumennen mainittuva nuitten vaatheitten takia.

On jo eellä puhuttu siitä suuresta muutoksesta viimisen 50 – 60 vuojen aikana. Laskekaappa kotona seuraavan perustheella, montako rosenttia kuljetusala on muuttunu. 20-luvun lopula oli kuorma-auton kuorman n. 2.000 kiloa. Aatolffin-Eino oli Kaulirannasta lastanu 2.500 suolaa autonlavale. Kuuvenaikana aamula lähti ajelemhan Hettaa kohti, matkahan oli 270 kilometriä. Tuli tänne puolilta öin, matkala oli menny vain 18 tiimaa. Sitä pijethin sekä aijan ette kuorman suhthen ennätyksenä, jota tuskin kukhan lyömhän pystyy. Nyt vastaavalla matkala mennee 3 tuntia ja kuorma on 27.000 kiloa. Talvela piti useasti poroila noutaa rahtikuormia Muoniosta. Normaalikelilä se oli kolmen päivän reisu. Raahvaale häräle sai panna rekheen 200 kiloa ja vuorsole rohki riitti saan kilon kuorma. Jos ei kalua niin kauheasti kulkenu, mutta yöpyminen Köngäsenjärvessä oli elämys, jonka kokemishen ei ennään ole maholisuuksia. Tekninen tuntemus kakskymmentäluvun alussa, jolloin Hethan tuli puhelin ja Itkonen hankki ration, saatto olla vähä puuthelinen. Selviönnä piethin, ette telefoonilangassa häätyy olla reikä, jota pitkin ääni kulkee ja senaikaset huoltomiehet, joita joppariksi sanothin, vielä Suonttajärvessäki nurkantakana viskuttelemalla tekivät suunitelmiansa, ettei vain Itkonen ratiossa heijän aikheitansa kuulis. Lääketieteen tuntemus oli senthän joltinenki. Iiskunaksen Anni-Marja hoiteli pukkiansa kesät Pöyrisjärvessä ja talvela täälä kotonansa. Niiltä kuulemma sai maitoa melkosesti. Yhtenä syksynä Anni-Marja tunsi terhveyvensä heikonlaiseksi, meni syksynä Muonihjoon Rantasen vasthaanotole. Rantanen arveli, että vaiva saattaa olla alkava keripukki ja anto resähtiin lääkheitä varten. Tietenki sairhauvesta piti kotonaki kertoa. Iiskunas tuli tievosta vähä murheeliseksi, meni parhaan naapurinsa, Lassin-Mooseksen tykö ja kerto tälle, jotta voi voi sitä Anni-Marjaa, ku se värkkäs noitten pukitten kansa. Nyt soli lääkäri sanonu, ette siitä ittestäki tullee pukki.

Ei tämän vertasella kertomisela ihmisiän tapahtumista pitkäle kostu, enempiki mie tietäsin, mutta luulen, ette tet oletta jo saanhet tarpheeksi. Mie ku se en ossaa matkia televisioa ja kuvia näytellä, niinku nykysin vishin pitäis tehhä. Ennen ku piti päiväkauvet istua soutuvenheessä elikkä taivaltaa hevosen reessä, niissä oli aikaa puhuva ja kuunnella. Nythän jos pittää pienen järven yli venheelä mennä, se panhaan moottori soimhan, ettei siinä kuule ees ommaa puhetta. Yritäppä sitten moottorikelkan päältä puhua toisile kulkijoille, mie luulen, ettei se onnistu. Jos menet kylässä käymhän, niin toisessa huonheessa puhhuu telkkari ja toisessa ratio soittaa jengiä ja vingiä ja mitä kaikkia net muoti-iskelmät on. Ei siinä tavalinen ihminen puhua tartte. Jos maltatta vielä vähäsen, mie kerron mitä ennenvanhaan saatethin soutuvenheessä puhella. Aikaa siitä on vishin 50 vuotta. Oli tuhottoman kaunis keskikesän aamuyö, kun met Kari-Matin kansa Puhaluksen vuopiossa tappelimma järjettömän ison hauvin kansa. Häpeä tunnustaa, ette se peto voitti. Vei Matilta lakin ja käsistä melkosen hauvin uistimen kansa. Mie pijin sitä melkein maailman suurimpana, mutta Matti sano Norjan puolela, Kotalompolossa, nähneensä meijän venhen pitusen. Tämä vene oli vain kuus ja puol metriä pitkä. Oli kuulema luullu sitä petäjän lievoksi ja kovasti ihmetelly, mistä petäjä oli sinne kulkenu, vaikka lähimälle männyle on vishin 100 kilometriä matkaa. Ku pohja lompolossa oli pehmeä, Matti päätti sauvomen alustanna sitä liekkoa käyttää ja pukkas siitä venettänsä. Mutta ku se lähti, kohta koranus kaataa hältä venhen. En miekhän ensi kertaa kalassa ollu ja niin mie oman ihmheeni muistelin. Sanoin Ounasjärvestä saanheeni merkilisen hauvin. En sitä mitanu enkä punninu, mutta vattassa sillä oli tavalinen myrskylyhty ja lyhyssä oli valkea. Valkea, toisti Matti pilkalisesti ja lisäs, ette haas sie et usko, mutta kyllä se vain tämän venhen pitunen oli. Vastasin, ettei minula mithän syytä sitä eppäillä ole, mutta ajattelin esittää pientä vaihtokauppaa. Mitä sie tääläki halvat vaihtaa, kysyi Matti. Tehin tarjoukseni, jotta lyhenä sie neljä kaarenväliä sitä haukia, niin mie sammutan lyhystä valkean. Ja niin met pääsimä sopimukshen.

Kalle Vuontisjärvi
s. 4.3.1917
k. 22.2.1995

Tämän kertomuksen voit kuunnella Vuontis-Kallen kertomana Majatalon YouTubessa.
Videossa on vanhoja kuvia Majatalon arkistosta. 
Käykää ihmeessä myös kuuntelemassa tämä! 
Tai tulkaa Majataloon lukemaan / kuuntelemaan, myös muita juttuja! 

Lisää Kalle-Äijin juttuja täällä blogissa sekä nettisivuillamme.