lauantai 4. maaliskuuta 2017

Vanhan ajan elämää Hetassa

Kalle-Äijin 100-vuotissyntymäpäivä olisi tänään 4.3.2017. 
Tänä vuonna juhlistamme myös 100-vuotiasta Suomea ja 140-vuotiasta Enontekiön kuntaa.
 
Tämän kertomuksen voit kuunnella Vuontis-Kallen kertomana Majatalon YouTubessa.
Videossa on vanhoja kuvia Majatalon arkistosta. 

Tai tulkaa Majataloon lukemaan / kuuntelemaan, myös muita juttuja!

Kalle Vuontisjärvi
Hetan Majatalon 2. sukupolvi
s. 4.3.1917
k. 22.2.1995


Vanhan ajan elämää Hetassa

Aikanansa minua pyyvethin, jotta jos mie kertosin vanhoja juttuja Hetasta, hettalaisista ja vieläpä muistaki tämänperän asijoista. Siihen veothin, ette ku mie olen niin vanha, pitäsin muistaa miten ennenmailmassa elethin ja olthin. Oikein mie aluksi hämmästyin, ette olenko mie tosijhan joku esihistorialinen olio, mutta ku tarkemmin mietin, hoksasin, jotta on tuota ikkää karttunu, koskapa osa rippikoulukavereista käypii kaheksattakymmentä. Monta heistä on jo mananmajoile muuttanut, jos toki monta on elossaki. Alkaa tosin elossaolevilla näkymhän niin sanottuja potkurinjälkiä kauluksen ja ottatukan välissä, mutta sitä nyt ei kannata pahaksi panna, minusta se oikheen soppii tuonikäsille. Ei heijän tietenkhän kannata kovin ushein peilhin kattoa, parempi ku luotta muistikuvhaan.

Kyllä tosi on, paljon on olot ja tavat muuttunhet minunki muisthin. Toisissa asioissa on kyllä menty paremphaan päin, mutta näin vanhan ihmisen mielestä on kyllä joissaki tavoissa ja tottumuksissa kuljettu huonomphaan suunthaan. Luulempa niin, etten muutoksia saa mieleni mukhan kerrottua, jos en vertaa näkemyksiäni nykysestä entishen ja päinvastoin.

Kakskymmentä luvun puolivälin tienoilla taisi tässä Hetankylässä olla 34 eri taloa. Talot olit hirsistä rakennettuja. Ei ollu tiililävuorattuja ponttilautapuustellia. Eikä net asumukset olhet suurensuuria. Monta oli semmosta, jossa oli vain yksi huone, ei sekhään kovin iso. Keittopaikkana ja lämmityslaitheena oli piisi, kivistä muurattu ja suora reikä taivasta kohen, ei siis mikhän kiertohormila varustettu lämmityslaite. Mattoja ei tämmösissä kannattannu laattialle laittaa, sillä polttopuunna käytetty honka oli paha paukkumhan. Paukut olisit polttanhet mathoin reikiä.

Oli toisissa taloissa oikhein kaminaki kamarissa ja tuvassa. Vieläpä jos oli leivinuuni pirtin muurissa, niin sillä oli hyvä talvela pittää pirtin lämpimännä samala ku leipiä paisto. Sai kaks kärpästä yhelä iskula. Se oli senajan enerkiansäästöä. Ei silloin ollu niinsanottuja huonelämpömittaria, joten yksinkertasilla lasiruutuila varustetussa huonheessa tarkeni hyvin. Ku ei ollu jokhaisella ommaa huonetta eikä eri sänkyäkhän, niin kylmälä säällä oli kanssanukkujan läheisyys hyväksi. Liekö siitä johtunu, että perheitten lapsiluku kasvoi kasvamistaan. Ei ollu eriksensä köökiä, ei olohuonetta eikä lastenkamaria, mutta hyvin vain pärjäthin, lapsia oli ja joskus vielä lissääki tuli. Minkä useampi hengittäjä oli, sen enempi net lämpöä kehittivät. Nyt ku on vaikka kuinka monenkertaset lasit, eri makkuu- ja olohuonheet, keskuslämmitykset ja kaikki, niin eipä nävykhän kakaramäärä kasvavan.

Semmoset mukavuuet ku vesijohto ja viemäri olit ennen täysin tuntemattomia ylelisyyksiä. En jaksa muistaa montako saunaa kylässä mahto eellämainittunna vuonna olla, mutta ei niittä kovin monta ollu. Kaikki saunat olit sishäänlämpiävät ja melko kaukana muista rakenuksista. Net oli pakko kauvas rakentaa, jotta pallaissa muuta rakennukset säilysivät. Sisäle lämpiävä sauna oli hyvin tulenarka laitos. Saunan lämmitys talvenaikana ei ollu mikhän pikku homma. Veen piti monessa talossa, etenki kevättalvela, ensin lumesta sulata naveta paassa, kuumentaa ja saavila kuljettaa saunhan. Säästelijhäästi sitä piti käyttää, ei passannu suotta laattijalle kaajella. Mutta somalta olo tuntu saunanjälkhin, ku sai alusvaathet löylyttää. Sillon sitä tunsi oikhein vahinkoniloa, kun täit kiukhale tipahtelivat ja halki paukahtelivat. Kesälä saunominen oli helpompaa ja jos sauna oli järven lähelä, niin oli se hauskaki, ku sai järvessä käyvä ittensä pesemässä.

Ruoka oli melko yksipuolheista ja niukastikki sitä oli. Ei ymmärretty laskea kalorioita, pääasia että jotaki sai vattan täyvykheksi. Pääruokalajit olit leipä, kala, kuorittu maito ja norjan markariini ja joskus vanhalakuulla höystetty kauraryynipuuro.
On se Luoja ollu viisas, ku ei tehny Kemijoki Oy:tä ennen ku tämä yhteinen hyvinvointi alko. Jos kaloitten nousu olis estetty ennen 30-luvun alkua, olis ollu hätä käjessä. Kaloitten runsaus se oli elämisen pystössäpysymisen A ja O. Siika nousi merestä kevättulvan ja uiton aikana ku kittiläläisten kiusala ja kerkis tänne jo alkukesästä. Jos nolis nousunsa jättänhet keshän, niin alajuoksulaiset nolisivat net syönhet. Täälä latvavesissä niitten oli pakko kesänsä viettää ja ootella syksylä tapahtuvvaa kutua. Nämä latvajärvet olit ku kalakellarit. Lohi nousi paljo jälkhiin ku siika. Sitä alko saamhan vasta syyskesälä, mutta siitä nyt ei kannata lukuva tehhä, roskakalana sitä pijethin ja sitähän se oliki. Siihen niin helposi kyllästy.

Tuo ylheinen sapuskahomma on minun aikana muuttunu justhiinsa päinvastaseksi. Ennen oli huoli siitä, miten sais ruokaa senverran, ettei nälkä unta veis, nyt on huolena se, ettei vain tulis syötyä liikaa, ku lihavuus on kuulemma epäterhveelistä. Näistä muuttumisen yksityiskohista vois vaikka kirjan kirjottaa, mutta kuittaan sen Pounun-Ransin toteamuksela. Ransi oli jo vanhuuven takia omissa oloissansa ja puheli ittelensä, että on se tämä ihmisen elämä kummalinen, nuorena ku olit tervheet hamphaat ja hyvät ruokahalut, ei ollukhan kaikesti mitä syyvvä. Nyt vain ruokaa olis, mutta ku ei ole ruokahaluja,… eikä mulla ole yhthään hammastakhaan. Niin se maailma muuttuu. Mutta sen mie kyllä nykki sanon, ette hyvvää läskiä parempaa ei ennenkhän mithän ollu, eikä ole vieläkhän.

Nykynen ruvanrunsaus ja siirtyminen luontaistalouvesta aikhan, jolloin kaikki saapii valmhiina kaupasta, on aiheuttanu erilaisia ongelmia, joitten korjaaminen joskus vanhaa ihmistä naurattaa. Asunot on paremat ku ennenvanhaan pappilat, ei niihin tartte puita eikä vettä kantaa, ei sen vertaa kävellä että hyysikässä kävis. Työssä ei tartte muuta ku istua ja pännä on painavin työkalu, jota pittää pyörittää. Silti kuulemma tarttee liikuntova, ette pysyis nuorena, kaunhina ja ohukaisena.

Huonheisin on laitettu jos minkänäköisiä vempelheitä, mieki olen kuullu semmosia nimiä ku kuntopyörä, soutulaite ja jos minkäkilaisija hyppäysrihmoja. Verryttelypuku on juuri välttämätön, muutenhan ei huonostikhan pärjäis. Emäntä ku autolansa hakkee muutaman saan metrin päästä kaupasta kevytmaitopurkin ja muutaman omenan, niin onhan se soma vähän rattastaa kuntopyörälä. Isäntä turvautuu soutulaiteshen ku tuli juuri moottorivenheelä katiskaa kokemasta, ei ihan kotirannasta, mutta ei paljo muutenkhan.

Ennen ei näitä jumppakonheita tarvinu. Silloin riitti kirves, lapio ja santviiki muulloin, paitti kesälä net jänkkäniityt olit hyviä jumppapaikkoja. Ei tarvinnut kuntopyörää, harava ja viikate riittivät. Niitten kansa ku 14 tiimaa kuutena päivänä viikossa heilu, pyhät paikkas vaatheita, neulo nappia ja voiteli kenkiä, niin ei ollu vaphaan aijan ongelmia, eikä liikalihomisen pelkova. Tuppivyön solki pakkas perimäisen reijän kohalta poikkikuluttamhan, ku iän mukana ei vyötärö kasvanu.

Ruumhilinen työ oli aivan jokapäiväinen. Keväälä, ku maa jo lumeton oli, piti kaataa koivuja, hakata halkoja kesänaijaksi kuivaamhan, korjata aijat, tervata reet ja venheet, tehhä vähäset maatyöt, johon kuulu semmonenki ku sonnan ajo, hajotus ja pieksäminen. Tietenki potunkylvö, mutta se oli pikkuhomma.

Kaikenlaista muutaki sitä oli. Tienastit tietöissä sattu ylheensä myöski kirrensulauksen ja heinän aijan välhin ja syksylä taas ennen maan jäätymistä. Heinänaika oli se lähes tärkein ja kiirhelisin 5 – 6 viikon jakso. Silloin ei tarvinu pitkiä öitä nukkua ja jos sattu satheinen kesä, niin ei sitä aina tullu oltua ees loistokiirilä. Harvon niinkhän hauskaa sattu, että ampiaisia karkhun juokseva kaveri kainaloita myöten kaltiihon meni. Tämmönen luonnolisesti nauratti lähes kaikkia, tietysti yhtä lukhuunottamatta.

Ku heinä saathin tehtyä suovhin, harvoin niitä suorhan lathon sai, alko niitten korjaus. Se tarkottaa lathonpanoa ja missä ei latoja tarpheeksi ollu, niin suovien yhistely. Tämänjälkhin tuliki taas tienastityön aika. Se ku loppu, essä oli jäkälänpano, josta illoila ja pyhinä oli saatettu ottaa varaslähtö.

Jäkälävaarassa olo oli hupasaa hommaa, päivän pittuus pani rajan työajale, silti sivhuin se pakkas ensipäivinä vastaamhan. Mutta tottu siihen. Jäkälänpanijan vireyttä mitathin limppuluvula. Tämä aiheutti sen, jotta oikhein kunnianhimonen ja miksei vähä laiskaki panija laitto limput pienet ku lakit. Jos sattu luminen syystalvi, ei niistä nostoaikana löytynyt puoliakhan. Mutta saihan hän itte kehua vaikka 3 – 400 limppua panheensa.

Ku jäkälät oli pantu, eikä vielä sen vertaa pakkasta ollu, ette olis jäkäläin nosthoon päässy, oli koivuitten karsiminen ja läijääminen. Tämän perästä, ku oli semmonen rospuuttoaika, ettei methän päässy, oli töitä kotonaki. Piti korjata, nykykielelä sanottuna kunnostaa, viimitalvena särkynhet heinähäkit, rekien takat ja harva syksy taisi olla, ettei olis pitänyt jalakshiinki talloja laittaa. Riivenkelit keväälä olit pahat syömhän jalaksia, jos ei rejissä rautoja ollu.

Talvikalan kans piti pyytää ennen järvien jäätymistä, mutta sehän ei koko päiviä vieny, vähän aikaa illala ja aamula. Syyssuolattu siika oliki arvokallaa ja sitä pystythin laittamhan vain täälä latvajärvien tuntumassa. Kesälä suolathun piti panna niin pahalaksen paljon suolaa, ettei se juuri kalale maistunukhan. Ottakaa huomihjoon, ette pakastekaappia ei pystyny käyttämhän, ku lähin sähkö oli Muoniossa. Kesälä vähälä suolala suolattu kala pakkas kessäintymhän. Kessäintynny kala, ei se huono mavulta ollu, mutta syyvessä se haiju häiritti ja pakkas se yönaikana pirtistä ilman pillaamhan.

Sitte ku tulit kylmät ilmat, veet jääty ja sato lumen, alko net vejätyshommat. Ensin senthän piti jäkälät nostaa. Se oli hommana semmonen, ette jäätynhet jäkälälmput taikola taikka lapiolla maasta irrotethin ja nurin käännethin. Sitte ne molemista päistä terotetula kangela kannethin ishoin läihin. Kankipuuna oli paras tervasensekanen honkasorva. Jos oli tyhmä läijääjä, niin eipä tahtonu talvela limppuja eheänä saaha, joten järkeä piti siinäki hommassa käyttää.

Vähinthäin joka toinen syksy piti tehhä niinsanottua jääheinää. Jäänpäältä niitethin rantaluhtaa. Ei tästä rehuksi ollu ku aivan hätätilassa. Niitä sanothinki matressiheiniksi. Kellä nyt olis kaikile höyhenpatjoja liijeny. Lisäksi se oli hyvä vee-cee paperin korvikheena. Olishan muutamissa taloissa siihen tarkoitukshen sanomalehtiäki ollu, mutta niissä oli yks varjopuoli. Lauhala ilmala lukutaitoset saattovat istua tiimakausia hyysikässä, eikä semmoshen ajahaaskauksheen päivänaikana rikhailakhan varraa ollu.

Joka toimelinen oli, se ohukaisen lumen aikana kaato ja ajo hongatkin ishoin läihin. Siitä niitä oli talvela pororaijola helppo käyä noutamassa. Ei tarvinu joka puulle tietä kahlata. Kyllä se paksula lumela oliki ankara umpisentakkaa raijolisen honkia käyvä noutamassa, mutta eipä työtä juuri pölätty. Ku oli paljo lehmiä, niinku meiläki 8 – 9 päätä, niin ne olit työhommat, jotta ku kävit polttopuita hakemassa, mene huomena heiniä nouthan ja seuraavanna päivänä käy jäkälässä. Tämmöstä jatku päivästä toishen talvenaikana ja vuojesta toishen. Mutta kyllä se vain niin oli, että ruokanen se talo oli, jossa oli monta lehmää. Luulen, että heikomin net pärjäsit, jokka pijit henttarin kansa kylässä juossa. Joka talon maijon- ja vasikkaintuotanolle oli Hetassa siihen aikhan välttämätön Mäkikurun sonni. Nykysin sen tehtävää hoitaa joku konsulentti vai mikä se olikhan.

Äsköin mie lähin vejätyshomhin niinko porot olis saannu tallista hakea. Ei se niin yksinkertasta ollu. Jokhaisella isänällä oli hiljanen härkä, vähinthäin yksi, mutta monela useampiki. Syksylä joku lähti lapinkylhän härkiänsä nouthan ja toi ajokan vielä muutamille naapureillekki ja näin vähitellen oli juto kaikila, jotta pääsivät lapinkylhään omiansa ja lainakoita hakemhan. Suuret porojenomistajalappalaiset antoivat lantalaisille vuorsoja taamottavaksi. Nämät ku sai hiljastettua, niin jutona nekki kävit, vaikka ei kovin riskijä olhekhan. Jos lainakan sai kaheksi talveksi, niin kunteuksena se jo oli täysi jutoporo. Ei tie lapinkylästä kotia aina aukeita vuomia kulkenu. Oli sielä vastassa joku maankaula ja ojanrutoki. Ku vuorsokolhoon kansa ruthon joutu ja maltto olla kiroamatta, niin mie piän, ettei se mies kirroile muulonsinkhan.

Tässä nyt on tullu nämät tärkeimmät työt tehtyä, niin passaa siirtyä muihin asioihin. Tämä, käyttäisinkö nimitystä Pohjois-Kalotti, oli kielelisesti Suomea puhuvaa väestöä. Koko Pohjois-Ruija, samaten ku Ruotti tuonne koko Kierunen taka asti oli suomea puhuvien asuttama. Silti muutamat piikatyttäret, jokka olivat jossaki Vittankin seutuvilla vuojen piikana, eivät tahtonhet ennään kaikkia suomensanoja muistaa. Piti välilä ruottinkielelä selventää tarkottammaansa. Saattas se niin olla, ette harvassa olis sauvuja ruottinpuolela, jos ei net olis saanhet suomen tyttäriä poikkinaitua. Kukapa sielä olis väkeä lisäny ilman heitä, koskapa Kaaressuvannon pappiki aikanansa saarnassa valitti, että meilä täälä Ruottissa on kova vaimonpuolen pula. Kyllä sitä pullaa on täältäpäin autettu rutkanlaisesti. Mutta ei net ilman ole niitä vienhet. Kyllä non appelsiinisahtia ja piskettiä niitten eestä tuliaisina tänne tuonhet. Ja sano paljonko olema niitten Volvossa ilmasta kyytiä saanhet.

Hetassa nämät kolmen maan pohjoisossain ihmiset kohtasivat toisensa Marjanpäivänä. Se oli kaikile tärkeä tapahtuma. Eikä silloin passanu reisula ollessa kiirheele valtaa antaa. Norjanpuolelta tuli ihmisiä aivan tuolta Jäämeren rannalta, Raisista, Alattiosta ja tietenki Koutokeinosta. Raisilaisila meni välilä aikaa 3 – 4 päivää yhtheen suunthan, tietenki se oli kelistä riippuvainen. Marjanpäivä oli semmonen juhla, johon oli huvi ja hyöty yhistetty. Kaupankäynti oli monile pääasia, nuoremilla saatto olla muutaki mielessä. Kuinkhan monta rekeä Siepin-Junnu kerkis norjalaisile myyvvä ja varmasti iso luku on seki, että montako hylkheennahkaa, suopunkirihkamapalkkua, saijanvoijeastiaa ja meriahvenloovaa Leemetin-Matti tänne kuljetti. Norjalaiset ostit kaikkia puusta tehtyvä, tietenki reet ja kalanelikot olit niitä tärkeimpiä. Heilähän ittelä ei sielä ollu puuta omastatakkaa, eikä tainu kasvaakhan, vaikka net käpyjä salakuljettamala yritit ommaa mettää saaha. Asiahan ei minule kuulu, mutta sen mie sanon, ette net Norjan tyttäret olit niin kaunhit, jotta vieläki vesi kielele tullee, ku niitä muistaa. Jos nolisit olheet ruottinmielisiä, sinne niitä olis menny ku kuumile kivile, mutta ei net perustanhet ruottalaisista.

Ei silloin ennenmailmassa auttanu hoppua pittää mishän asiassa. Naistenvuosi oli kaukana eessäpäin, joten siitä ei vielä tietty mithän. Elämänkumppanin valinassa pojat saivat ottaa mielheisensä, mutta tytärten kaverin monesti valittivat tyärten vanhemat. Jos pojala oli nuotta, muutampi hiini verkko, raito raavhaita härki ja talo, sai hän varmasti haluamansa tyttären vaimoksi. Mutta tämmönen poika ei senthän summia kaveria ottanukhan. Se oli tärkeä, että vaimo oli hyvä työihminen ja vielä solis pitänyt olla hyvän näkönenki, ettei naapurit akan rummuuven takia nauramhan pääse. Harvapa tytär se oli, joka ei joutunut lehmiä hoitamhan ja saatto hän arvatakki, ette häntä joku seuraa. Jos sontalimppuläjä oli suora ja siisti, eikä sonnassa näkyny heiniä, se anto jo tyttärelle plussapistheitä. Ku vielä porthaitten ethen luuvan kaato, jos tyvär navetasta tullessansa sen ylös nosti ja vielä pyhkäsi kuuran porthailta, niin eipä kannattannu lisäsuosituksia ennään hakea. Kyllä siitä varmasti hyvän työihmisen saapii, joten kannatti mennä tyttären äitin puhheile. Sopia kaupat ja alkaa hommaamhan kuulutuksia. Nykysin sitä vishin supatelhan tyttären nukkumahuonhessa ja sallaa, ettei äiti kuulis. Limppuläjästä ei pysty tyttären kykyjä arvioimhan, taitaa olla huulipunan väri, joka luomivärin kans ratkasee.

Ei naimishinmeno ollu silloin, niinku se nyt on. Nykysinhän kerkiää kuukauvessa käyvä vihilä ja erotakki, silloin oli hyvä jos siinä aijassa pääsi lailisesti avihjoon. Kerronpa kuulemani siitä, kuinka mukkanen juttu se oli vuosisaan vaihtheessa, ei se tapahtunnu viikonloppuhommana. Tuolta pitäjän länsipuolelta oli yks tytär piikana Sopperossa. Samaten eräs enontekiöläinen poika renkinä samoilla palkisilla. Sattumoisin olivat toishiinsa tykästynhet ja peräti yhtheenmenoaki meinhailet. Mutta sepä ei helppoa ollu ja heinänaikaki päälle paino. Muuten asia olis reilassa ollu. Pekan-Juhanin vanhaltapuolen oli pirttiki hyyryle luvattu, joten talouvelinen puoli oli orningissa. Jos ratkasu olis renkipojan huoleksi jäänny, saattas olla, että liitto olis solmimatta vieläki. Mutta tyvär oli tomeraa sorttia. Oli palvelustalon almunakasta lukenu, että jos heti lähettäisiin kuulutusten panhoon, niin Hermannin päivänä oltais jo mies ja vaimo. Ukkoki kerkiäis senjälkheen heinämiehen paikan ottaa, ettei tästä naimareisusta vahinkoa tulis. Järkevästi laskien siis havilinen aika. Morsiamen kotona voitais kuulutusaika viettää. Sapuskanki sais nuotanveola ja loppuaikana passais vaikka äitile lehtiä riipiä. Tuumasta toimheen, laukku selkhään ja suunnaksi Hetan kirkonkylä. Ei silloin persoonapiililä kuljettu, kävellä hääty ja vähän sattu reitile venematkojaki. Mutta rakkauven tiellä ei rappaa oo, on vanha sanonta. Sulhansen laukussa oli matkalla tarvittava ruoka, mutta pieni pussonen oli morsiamenkin selässä. Mitä se sisälsi, selviää kyllä aikanaan. Vihtoin pappilhan saapuivat ja asiansa esittivät eikä liiton solmimiselle estettä ollu. Mutta kolmena pyhänä ku kuuluttaa häätyy, niin oman aikansa se viepii. Pappi valmhiiksi laski, jotta tiistaina 24 yön perästä passais tulla kello 4 iltapäivälä solmimhan se ikunen liitto. Täälä pappilassa sen voipii tehhä ja mukana häätys olla kaksi tovistajaa. Pitkältä se aika ethenpäin laskiessa tuntu, mutta onpa sitä kärsitty kauveminki. Aikaa sulhanen laski siten, että joka ilta piirsi puukonnokala viirun nahkatupheen. Ei sillon ratio joka aamu ilmottannu, että tännään on se ja se päivä. Syrjäkylile eivät kirkonkellokhaan kuulunhet, jotta olis joka seittemäs päivä saannu aijan tarkistaa.

Aika kului ja jännittävä, mutta ihana hetki lähesty. Parimme päätti päivää ennen määräaikaa tulla kirkonkyläle, että kerkiäis vähän tehhä valmisteluja suurta juhlaa varten. Morsiamen nyytissä oli liinapussissa nisujauhoja, markariinipakka ja sokerijauhoja. Suutaa ei kannattannu matkhan ottaa, niitä kuulemma sai Hetassa Pekkalan-Mikolta pakan peräti äyriä halvemmalla, kuin mitä net Närvässä maksoit. Morsian oli nimittäin päättäny iltasella leipoa hannatätinkakkoja huomista tapahtummaa juhlistamhan. Saapuivat jo keskipäivälä Hethan olettaen päivän maanantaiksi. Kauhukseen kuulivat, jotta onki tiistai. Kortteeritalon Miina muisti juuri varmasti, ette toissapäivänä net kirkonmenot olit. Sulhas-paralla oli yhtenä iltana jäänny viiva vetämättä ja siitä tämä sekkainus johtu. Hoppu siitä tuli, tuskin kerkis röijyä vaihtaa. Pappilhan tahtoivat tovistajaksi Miinan ja Jussa-Pekan. Pekka ei vakituinen pappilan vieras ollu, eikä nykhän uskaltannu lähteä ilman rohkasuryyppövä. Tarjosi sulhasellekki. Ei tämä paljon ottanu, senverran juuri, jotta tarkkanokkanen läheltä haijun tunsi. Morsian ei tätä onnesa huumassa senthän hoksanu.

Menivät pappilhan, eikä asiaa esitellä tarvinu. Pappi vain ei ollu parhaala päällä. Käveli eestakasin laattialla ja viimein tokasi: Minä en vihki päissä ketään. Morsiamen aivoissa salamana kulkivat tämänpäivän vastukset. Kerkis ajatella yhtä ja toista. Mutta niin paljon oli asian hyväksi tehny ja vaivaa nähny, jotta päätti sen perille aijaa. Tosin päivän lykkäys olis vain onneksi niitten hannatätinkakkojen takia. Taisipa käsittää väärin papin lausahtuksen, koska varsin viattomana kysy, ette koska pappi senverran selvänä olis, että meijät vihkimhän pystys. Tämä kuulemma aukasi tien neuvotteluile ja johti onnelishen sopuratkaishun. Mutta aikaa siinä niin paljon hukhaan meni, että hääyö piti viettää ilman hannatätinkakkoja.

Niinhän laki sääti, että kuulutukset on luettava kolmena perättäisenä pyhänä kotipitäjän kirkossa. Silloin ku pappi oli matkoila, kuulutusten lukeminen kuulu kirkkoväärtile. Minun isä oli semmonen väärti. Kesäaikana Pietikäisen turisti, tarkottaa Paavon linja-autoa, jota Pietikäis-Kalle ajo, kävi sunnuntaisin Muoniosta Peltovuomassa mukin. Oli Hetassa justhiin puoliltapäivin, joka oli kuulutuksen lukuaika. Isä halus itte olla paikanpäälä muoniolaisile lapinmuistoja myymässä ja niin joku hänen lapsista kävi suorittamassa tämän kirkolisen tehtävän. Kyllä mieki olen monta paria kuuluttannu, vihkimhän en ole joutunut yhthän. Kuuluttamani ovat olleet pysyvästi liitossa, eivät ole eronhet tähänmennessä ja tuskimpa eroavat vieläkhän. Kaikki paikaliset täälä olit tuttuja keskenänsä. Jos outo ihminen tienpäällä näky, niin siitä puhuthin. Jos se oli hyvissä vaatheissa, se oli suomenmies. Jos kutheet olit kulunhet ja paikatut, kulkija oli vain tavalinen jätkä. Näile paremin pukeutunheile annethin nimet ammatien mukhan. Se oli niin, jotta joka tänne asti oli vaivautunnu tulemhan, ei ollu asiatta ja viipy tavalisesti pitemphän. Oli kaikenkarvasia hulluja kerräilijöitä. Joka keräs kasvia, oli kukkaherra, hyönteisten pyytäjä oli perhosherra. Suosituimpia olivat munaherrat. He ostelivat linnunmunia ja maksoivat harvinaisista munista melkosia hintoja. Kolmesta neljästä kuolfin munasta sai tavalisen miehen viikkopalkan. Kolmekymmentäluvun puolivälin tienhoila täälä alko kulkemhan niinsanottuja hiihtokursilaisia. Autola silloin pääsi talven aikanaki Muonijhon asti, siitä sitte porola Hethan. Se herätti hämmästystä ja pahestumistaki, ku naiset kuljit housut jalassa. Jos ei tukkaa nähny, ei totisesti olis uskaltannu ilman käsikopeloa valalensa ottaa, jotta onko net poikia vai tyttäriä. Nykysin ei ole tukhan luottamista, mutta farkut on niin tiukat, ette sen pystyy jo näön perustheela sanomhan. Nämä hiihtokursilaiset olit verraten nuorta asiaa, mutta tulit tuossa sivumennen mainittuva nuitten vaatheitten takia.

On jo eellä puhuttu siitä suuresta muutoksesta viimisen 50 – 60 vuojen aikana. Laskekaappa kotona seuraavan perustheella, montako rosenttia kuljetusala on muuttunu. 20-luvun lopula oli kuorma-auton kuorman n. 2.000 kiloa. Aatolffin-Eino oli Kaulirannasta lastanu 2.500 suolaa autonlavale. Kuuvenaikana aamula lähti ajelemhan Hettaa kohti, matkahan oli 270 kilometriä. Tuli tänne puolilta öin, matkala oli menny vain 18 tiimaa. Sitä pijethin sekä aijan ette kuorman suhthen ennätyksenä, jota tuskin kukhan lyömhän pystyy. Nyt vastaavalla matkala mennee 3 tuntia ja kuorma on 27.000 kiloa. Talvela piti useasti poroila noutaa rahtikuormia Muoniosta. Normaalikelilä se oli kolmen päivän reisu. Raahvaale häräle sai panna rekheen 200 kiloa ja vuorsole rohki riitti saan kilon kuorma. Jos ei kalua niin kauheasti kulkenu, mutta yöpyminen Köngäsenjärvessä oli elämys, jonka kokemishen ei ennään ole maholisuuksia. Tekninen tuntemus kakskymmentäluvun alussa, jolloin Hethan tuli puhelin ja Itkonen hankki ration, saatto olla vähä puuthelinen. Selviönnä piethin, ette telefoonilangassa häätyy olla reikä, jota pitkin ääni kulkee ja senaikaset huoltomiehet, joita joppariksi sanothin, vielä Suonttajärvessäki nurkantakana viskuttelemalla tekivät suunitelmiansa, ettei vain Itkonen ratiossa heijän aikheitansa kuulis. Lääketieteen tuntemus oli senthän joltinenki. Iiskunaksen Anni-Marja hoiteli pukkiansa kesät Pöyrisjärvessä ja talvela täälä kotonansa. Niiltä kuulemma sai maitoa melkosesti. Yhtenä syksynä Anni-Marja tunsi terhveyvensä heikonlaiseksi, meni syksynä Muonihjoon Rantasen vasthaanotole. Rantanen arveli, että vaiva saattaa olla alkava keripukki ja anto resähtiin lääkheitä varten. Tietenki sairhauvesta piti kotonaki kertoa. Iiskunas tuli tievosta vähä murheeliseksi, meni parhaan naapurinsa, Lassin-Mooseksen tykö ja kerto tälle, jotta voi voi sitä Anni-Marjaa, ku se värkkäs noitten pukitten kansa. Nyt soli lääkäri sanonu, ette siitä ittestäki tullee pukki.

Ei tämän vertasella kertomisela ihmisiän tapahtumista pitkäle kostu, enempiki mie tietäsin, mutta luulen, ette tet oletta jo saanhet tarpheeksi. Mie ku se en ossaa matkia televisioa ja kuvia näytellä, niinku nykysin vishin pitäis tehhä. Ennen ku piti päiväkauvet istua soutuvenheessä elikkä taivaltaa hevosen reessä, niissä oli aikaa puhuva ja kuunnella. Nythän jos pittää pienen järven yli venheelä mennä, se panhaan moottori soimhan, ettei siinä kuule ees ommaa puhetta. Yritäppä sitten moottorikelkan päältä puhua toisile kulkijoille, mie luulen, ettei se onnistu. Jos menet kylässä käymhän, niin toisessa huonheessa puhhuu telkkari ja toisessa ratio soittaa jengiä ja vingiä ja mitä kaikkia net muoti-iskelmät on. Ei siinä tavalinen ihminen puhua tartte. Jos maltatta vielä vähäsen, mie kerron mitä ennenvanhaan saatethin soutuvenheessä puhella. Aikaa siitä on vishin 50 vuotta. Oli tuhottoman kaunis keskikesän aamuyö, kun met Kari-Matin kansa Puhaluksen vuopiossa tappelimma järjettömän ison hauvin kansa. Häpeä tunnustaa, ette se peto voitti. Vei Matilta lakin ja käsistä melkosen hauvin uistimen kansa. Mie pijin sitä melkein maailman suurimpana, mutta Matti sano Norjan puolela, Kotalompolossa, nähneensä meijän venhen pitusen. Tämä vene oli vain kuus ja puol metriä pitkä. Oli kuulema luullu sitä petäjän lievoksi ja kovasti ihmetelly, mistä petäjä oli sinne kulkenu, vaikka lähimälle männyle on vishin 100 kilometriä matkaa. Ku pohja lompolossa oli pehmeä, Matti päätti sauvomen alustanna sitä liekkoa käyttää ja pukkas siitä venettänsä. Mutta ku se lähti, kohta koranus kaataa hältä venhen. En miekhän ensi kertaa kalassa ollu ja niin mie oman ihmheeni muistelin. Sanoin Ounasjärvestä saanheeni merkilisen hauvin. En sitä mitanu enkä punninu, mutta vattassa sillä oli tavalinen myrskylyhty ja lyhyssä oli valkea. Valkea, toisti Matti pilkalisesti ja lisäs, ette haas sie et usko, mutta kyllä se vain tämän venhen pitunen oli. Vastasin, ettei minula mithän syytä sitä eppäillä ole, mutta ajattelin esittää pientä vaihtokauppaa. Mitä sie tääläki halvat vaihtaa, kysyi Matti. Tehin tarjoukseni, jotta lyhenä sie neljä kaarenväliä sitä haukia, niin mie sammutan lyhystä valkean. Ja niin met pääsimä sopimukshen.

Kalle Vuontisjärvi
s. 4.3.1917
k. 22.2.1995

Tämän kertomuksen voit kuunnella Vuontis-Kallen kertomana Majatalon YouTubessa.
Videossa on vanhoja kuvia Majatalon arkistosta. 
Käykää ihmeessä myös kuuntelemassa tämä! 
Tai tulkaa Majataloon lukemaan / kuuntelemaan, myös muita juttuja! 

Lisää Kalle-Äijin juttuja täällä blogissa sekä nettisivuillamme.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Vuontis-Kallen muistelus Hetan Majatalosta

Hetassa 10.12.1987

Outakkan maalaus Reetrikin mäestä v. 1943
 Hetan Majatalo

Tämmösiä pytinkiä tällä Heetrikin törmälä oli silloin 1930-luvula. Olis piijain vieläkin, mutta silloin syksylä 1944 net Hitlerin pojat tuhrusit niin varomattomasti valkean kansa, ettei sinne jäänny muuta ku korsteenit pystössä törröttämhän. Oli se ensinäkemältä kohtaki ikävän näköstä jälkeä miinakenttäin keskelä.

Tuossa ylempännä olevassa kuvassa son osittain semmosena ku se aikanansa oli.
1-on pensiiniasema,
2-on postipankin kontturi, postitoimisto ja puhelinkeskus.
3-on Heetrikin kauppahuone.
4-on henkilökunnan asunto.
5-on Reetun hotellinpuoli.
6-on vähänen osa makasiinista ja
7-on kesähotellin päätyä.
Olihan tässä näitten lisäksi monta muutaki rakenusta, jokka ei ole tähän kuvhan mahtunhet.

Mie jo esittelin nuot rakenukset ja net eri virastot, telefoonikeskuksen, postipankon ja postikonttuurin, mutta net nyt olit nuoria, vasta juuri 1920-luvun lopula tälle törmäle tulhet. Silloin tällä Heetrikin supermarketilla oli jo takanansa paljon toiminan vuosia. Se ei ollu juuri varsinainen ittepalveluliike, mutta vähä sinnepäin.

Ujoimmat ostajat net seisoit sielä tiskin ja ulko-oven välissä ja esitit kauppijhalle ostomeininkinsä. Mutta kyllä niinku Leppäjärvenki miehet halusit itte valita kaalperiveittet, lanelialushousut ja kaikki mitä meinasit ostaa. Oli siinä monipuolinen tavaravarasto. Saapii sanoa, ette sielä oli kaikkia, äimistä alkaen kaikkia mikä vain ovesta sisäle mahtu. Tuommoset, niinko lamppuöljytynnyrit hääty pittää ulkona ja viljatuothet, sokkerisäkit ja kahvipaalut olit makasiinissa. Olit net ruvisjauhosäkkiläjäkki valehtelemattaki seittemän metriä korkeat ja niitä oli vähä paljo, mukhan niitä ei kovinkhan monta sorttia tarvittu. Nolit piikarit, klasipeltit ja muuripeltit ainuat, muut tarpheet haethin mettästä ja tehthiin valmhiiksi kotona. Seinänvaraukshin ja kaikenlaishen tilkkauksheen kävi Närpistönjovesta nostettu sammal, muurikiviä sai Palosenjärven kallioseinästä ja laastia Vuontisjärven entiseltä pohjalta. Ei tarvittu tiiliä eikä karhuntaljaa, parketeista puhumattakhan.

Ei net ihmiset niin kranttuja pikkuseikoile olhet ku nykyset. Myytävissä silmäklaseissaki olit sangat kaikissa samanlaiset, mutta eihän niitä sankojen takia ostettukhan. Net net otethin, joila parhaten näki. Yhele rekisepäle kyllä kävi niin, ette hän näki parhaten semmosilla, joissa ei ollu linssiä ollenkhan, vain pelkät raamit. Ostamatta net jäit, ku linssin kautta alko lasia poisottamhan, niin peukalo ja nenäsormi palhjaana vastakkain tulit. Hääty ittekki myöntää, ettei hän kovin sokko tainnu ollakhan.

Nyt sen vasta oikhein hoksaa, kuinka soli aikaansa eellä se kauppa, vaikka vasituisia ostoskärröjä ei ollukhan, ei silloin oltu ees keksitty muovikassia. Jokhaisella ostajalla olit liinapussit ja laukku tavaroita varten.

Tuo pensiinikauppa tehthiin pumppaamalla nestettä lasishen mithan. Käsin hääty pumpata, ku lähin sähkölanka oli Muoniossa. Mutta kauppa vain silläki asemalla kävi. Kesälä saatto päivässä joskus mennä montakymmentä litraa. Talvela net pääasiassa kävit puolen litran pullola tulensytyttäihin ostamassa, ushein vielä velaksi. Sen hääty pitkälekirjale ylös panna. En muista, olisko yheläkhän sillon luottokorttia ollu.

Soli sen aijan kauppojen hyvä puoli, ettei tietokone jatkuvasti karhouslappuja lähättänny. Monesti velkaa annethinki ensitalven riekoitten päälle. Jos sattu monta huonova riekkovuotta peräkkäin, saatto velka unehtuvakki elikkä siirtyä 120 vuojen kuoletuslainaksi, josta ei vieläkhän ole ensimäistä errää maksettu.

Niin, tuo Reetun varsinainen hotelli oli toimintavuosiltansa yhtä vanha ku Heetrikin kauppa. Mutta kesähotelli hoksathin vähäsen myöhemin. Kuoppalan Pekale isä hakkautti uuven navetan, ku Halonen oli aikanansa tehettänny navettansa vesisuonen päälle ja se suoni alko alimaisia hirsiä lahottamhan. Haloseltahan se isä tämän kartanon osti heti ensimäisen mailmansovan jälkhin. Vähäset net huonhet ja ulkorakenukset silloin olit, mutta isä rakenutti isänyysaikansa ensimäisenä kymmenvuotiskautena rapeasti puolet lissää. Tuola Vuomanojan torpassa met koko pahna syntynhet olema. Tosipuhheessa kaks vanhinta on tainu syntyä vanhankievarin kellarituvassa.
Tässä uuvessa navetassa lehmät olit vain talven aijan, kesäksi net panthin siihen vanhhaan navethan. Äiti piti, ette Punakorva ei tykäny tästä uuvesta yhtä paljo ku vanhasta. Oli kuulemma vähä ehtynykki siirron jälkhin. Pakkasten takia hääty kuitenki net uuvessa pittää. Mutta ku kevhäälä ilmat lauhtu, pääsi Punakorva tuthun hinkalhon ja rupes heti herumhan.

Soli kesä tuhatyheksänsattaa kakskymmentä seittemän ku jänkkämestari Leminen tuli tänne jätkäsakin kansa Riivi- ja Vuomajärven kuivaamhan. Mutta työnantaja ei ollu hoksanu asuntovaunuja tänne tuottaa ja tuli ethen ilmiö, jota nykyisin sanothan asuntopulaksi. Mestari meinas, jotta kyllä jätkä kesän pärjäis, jos olis joku tyhjä navetta tai riihi sathensuojaksi. Äiti tunsi suomenmarkan arvon ja hoksas, ette navetta löytyy, iso ja hyvä kans. Soli kevhäälä pesty sen verran, ette Lemisen mielestä se oli niille mutasaaphaile liianki puhas. Itte hän sai huonheen päärakenuksesta, peräti Halosen entisen konttuurin.

Tässä navetassa oli 8 hirsisin väliseinin tehtyä hinkaloa. Mutta jätkiä oli yheksän. Longin-Kalle, joka oli sakin kookhain, panthin sonninhinkalhon. Se oli vähäsen tilavampi ja paksumilla väliseinilä ku toiset hinkalot. Yrjäheikin-Aukku oli pienehkö, mutta suulhampi toisia. Hänet laitethin vasikankarsinhan. Illala ku jätkät menit hinkaloihinsa, joskus net rupesit ammumhan. Meilä oli silloin reiphanpuolheinen piika, se saatto käyvä sanomassa, ette jos että lopeta inumista, hän käypii teijät vielä lypsämässä, mutta juomaa ei takuulla anneta. Nämät mutakuonotko net siitä perustit, vasta net ammuivat.

Se kesä meni, jänkkäjätkät lähit ku maa kylmettymhän alko. Mutta itea tästä majotushommasta äitile jäi. Seuraavinna kesinä navetta tosi hyvin pesthin, suonpursuila ja vereksillä katajilla siihen saathin oikhein kesäillan raikas tuoksu. Joka hinkalhon laitethin oikhein hyvät heinämaträssit, päänpuolhen vielä tukko haijuheiniä. Tietenki täkki ja höyhenpolsteri kuuluit asihjan. Ja mikä parasta, joka hinkalhon tehthiin parhaan tapin takkaa valmistetut sijeharso rankiset. Siittä tuli semmonen kesähotelli, viihtyvyisyyven puolesta, ette tuskin semmosia ennään onkhan. Kyllä siinä vuosien mithan oli monenlaista yöpyjää. Etenki pahimpana räkkäaikana. Oli isojaki herroja, mutta moni jätkäpoika ja syrjäkyläläinen sait siinä kävelymatkainsa jälkhin luitansa levätä. Soli vielä muutampien mukavuuksien vuoksi aikaansa eellä oleva hotelli. Jos oikhein vireä vieras oli, se sai vaikka uimassa käyvä lämpimässä veessä. Tämän hotellin porstuvassa nimittäin oli kaivo. Ei mikhän vinttikaivo, soli paljota parempi. Katon lähelä oli pyörä jonka kautta kuljit kettinkit. Kettinkin molemissa päissä oli ämpäri. Ei sillä tarvinu tyhjää vintata. Ku täysinäinen sinkki nousi ylös, niin tyhjä painu alas. Eikö ollukki viishaasti tehty vinttauskone. Kaivola ku vettä ränhiin kaato, se meni omin päinsä ja saattamatta navetassa, antheeksi hotellissa, olevhan 520 litran vetoshen muuripathan. Paan alla ku vähäsen aikaa valkeaa piti, siinä oli sitte se lämminvetinen uima-allas, jossa passas porskutella.

Niinku mie jo äsköin sanoin, vierhaana kävi isojaki herroja. Erikoisesti minule on mielheen jäänny yks’ vieras –30-luvun puolivälin hujakoilta. Silloin oli jo kulkeminen niin helppoa, ette postiautossa pääsi Rovanniemeltä Hethaan vaijaassa kaheksassatoista tiimassa. Kaulinrannasta, johon silloin jo tookila pääsi, ei menny pitemphän ku 12 tiimaa. Tämä kulkemisen nopeus johtu siitä, ette paljo jäi välhin taloja, joissa ei kahvila käyty.

Postiauto tuli Hethaan, tietenki vain kesänaikana, siinä puoliyhentoista ja yhentoista välilä illala. Silloin olit melkein kaikki kylän raavhaat ihmiset ja puolet penskoistaki kokkointunhet autoa oottamhan. Sen ymmärtää, ette postia ootethin, ku kaikki tärkeät asijat piti hoitaa postin kautta. Monesti vielä preivit suljethin lakkasinetillä varmuuven vuoksi. Olihan se telefooniki olemassa, mutta kuuluvaisuus oli kehnon puolheinen. Oli siinä muuki varjopuoli. Silloin ei keskuksenhoitajat tarvinhet sisäministeriltä luppaa hakea, jos halusit joittenki mielipitheitten vaihtoa kuunnella. Jos oikhein tärkeän asian sattu kuulemhan, vaiva sitä oli yksin tietona pittää. Sen hääty muistella parhaale ystävälle, tietäen ettei tämä sitä eelleen kerro. Mutta oli tällä naapurillaki semmonen kaveri, joka osas tietonsa salassa pittää. Mutta jostaki käsittämättömästä syystä jo toisen päivän iltana kaikki kylän vaimot sen tiesit, vielä pienen lisän kans. Jos soli ollu tyttären ja pojan välinen puhelu, niin sen verran soli lissäintynny, ette se tyvär oli ruvenu pikkuluita kasvattamhan, onneksi ei sen enempää. Ei kannattanu tievonvälittähän perhään kysyä. Puhelut kuulemma kuuluit läpi ku tolppaa vasten korvan paino.

Mie taas sekosin. Siittä vierhaasta minun piti muistella. Ku auto illalla tuli, oli siinä myöski vanhempi ja nuorempi mies, jokka menit äitiltä kortteeria kysymhän. Moni siinä meinas, jotta kukhan soli tuo vanhempi mies, ku soli niin tutun näkönen. Äiti vei net tuonne kesähotelhin, vielä kysyen, ette sopivakko het yhtheen hinkalhon, vai pitäskö molemille olla oma pilttuu. Se vanhempi oli sanonu, ette ku siinä heitä paljo isompi Heluna talven pärjää, niin kyllä het tässä muutaman päivän mahtuvat olemhan. Olishan meilä ollu heile oikhein huonekki muuten, mutta soli yks syrjäkylän nuoripari päivälä vihilä käyny ja niile oli annettu talon paras huone noin niinku toishinsa tutustumista varten.

Postin puolela Lempi oli jo lehet jakanu ja oli juuri alkamassa kirjheitten jakhon, ku pappilan rouva hoksas, ette se vanhempi mies oli entinen resitentti toolperki. Silloin tuli Reetun hotelhin vilskettä. Lempi hääty panna postin kiini, rakkauskirjhet jäit jakamatta. Samoin jäit muukki, jokka tosihjaan ei niin tärkeät olhekhan. Tämä muuten oli ensimäinen kerta vishiin niithen vuothen, ku Hetan posti ei ollu auki kahtakymmentäneljää tiimaa vuorokauvessa. Kiinipanhon oli hyvvää syytäki, sillä Lempin piti lähteä silitystukila lakanoita polkemhan. Nuoripari häävythin häätää talon parhasta huonhesta lathon nukkumhan. Siinä mennessä se vastaleivottu vaimo mukisi, jotta tämäkhän son sitä ikusta onnea, jota net päivälä kuorossa toivotit, ku ensimäisenä yönnä jo lathon ajethan. Mutta mikäpä heilä sielä hätänä oli. Sääskitten suojana oli purjekankhainen rankinen ja alustanna Heikin-Oulan isonsuivakan talja kaksmetrisen heinäläjän päällä.

Sitte alko siinä nuorenparin jättämässä huonhessa melkonen vilske ja vipinä. Talon parhaat matot panthin laattijalle. Äiti haki aitanvintistä net vihreät silkkitäkit, joita se ei ollu aikonu ottaa käythön ennenku maaherra talhon tullee. Mutta nyt ei auttanu maaherraan oottaa, ku sattu vielä arvokhaampi kiho talhon tulemhan.

Lempi oli parhaat petsilakanat polkenu niin sileäksi, ettei niistä suoria saumoja lukhunottamatta pienentäkhän muuta ryppyä löytynny. Valkonen ransutettu silkkituuki pöyvälä oli niin puhas ja sileä ku oli vasta pakasta veetty. Pietarinkukkia, niittyleinikkiä ja päivänkakkaroita oli tuotu monta sylilistä ja laitettu vishiin viithentoista vaashin. Vaasia oli joka paikassa, missä net vain pystössä pysyit. Siinä ku hotellin henkilökunta katto aikhaansaannostaan, hoksas jo naaman ilmheistä, ette tyytyväiset olit. Yks puki ihhailunsa sanomalla, ette kyllä itte piispaki olis hämmästyksestä vähäsen aikaa sanattomana, jos pappilan peräkamari olis näin upeasti laitettu silloin, ku hän seurakunnan vierhaana käypii.

Nyt, ku kaikki olit kunnossa, lähti johtaja kesähotelhin ilmottamhan, ette herroile olis huone tuola päärakenuksessa. Mutta resitentti sieltä rankisen sisältä vastas, ette het on täälä ensi yön. Saattas sitä muuten muuttaakki, mutta tuo poika kerkis jo nukkua.
Tämä hyvä huone jäi siis ensi yöksi tyhjäksi. Ei sinne ees lavosta sitä nuortaparia käsketty jatkamhan keskenjäännyttä tutustelua. Mutta jälkhiinpäin kyllä näky, ette olit net toistensa väärtiksi pääshet.

Älkääppä hättäilkö, mie vielä päätin teitä vähäsen viivyttää jutula rajan kiroista.
Nykysinhän on tulhet tutuksi semmoset sanat, ku vientiylijäämä ja tuontialijäämä. Muitten naapuritten lisäksi nuitten ruottalaisten kans meile on paljon karttunu vientiylijäämää. Mie tarkotan nuita poikkinaituja tyttäriä. Niitä son vähä paljo sinne menny ja kyllä non sielä tarpheshen olhet. Nolisit Vittanki, Lannanvaara ja Soppero Kierunaa myöten kylmile jäänhet, jos väenlisäys oli heiän omitten tyttäritten varhaan jäänny. Nekku heti, ku pusero eestä vähä pullottamhan alko, pijit ette son fiinimpää olla Tokholmissa ku esimerkiksi Kuttasessa. Sinne Etelä-Ruothin net katosit. Pojat ei perässä pääshet, ku Kierunan kaivoksella toimheentulo oli turvatumpi ku etelässä. Sen takia niitten oli pakko Suomentyttäriä pisketeilä ja sokkerprikala vaimoksensa houkutella. Näitä samasia kaunokaisia net sitte sielä muutaman vuojen päästä kehtasit ämmäksi haukkua. Hävekhööt!
Tuola alempana Tornionjokivarressa oli yks ruottalainen kauppamies suomalaisten tavaraostosten ansiosta umpheen rikastunnu ja samala tietenki laiskistunnu. Ei sillä ittensä lisäksi perhettäkhän ollu ku vaimo ja Signe-niminen tyvär. Nämät naiset sait rahhaa tuhlata niin paljo ko halusit. Ja kyllä net ylölisesti elikki.

Soli Signe, yhen Iivari-nimisen suomalaispojan kans tullu niin tutuksi, ette oli tainu tälle peräti suuta antaa. Nolit sielä keskenänsä pohtinhet, ette het alkasit mielelänsä toisilensa niin sanotuiksi aviokummpaneiksi. Signe oli kuitenki ehoksi pannu, ku het on tämmönen kultivoitunu perhe, ette Iivari pittää kaikkien taitheen sääntöjen mukhan käyvä isältä hänen kättä kerjäämässä. Iivari teki työtä käskettyä. Meni isän puhheile. Kotinsa komeassa salissa kauppias puoleksi maaten lötkötti laiskanlinnassansa. Iivari, lakki kourassa änkyttäen, alko asiaansa esittämhän. Alotti puhheensa: Ku met tuota hm, olema tuota Signen kans päättänhet, tuota yhtheen mennä. Tuota mie tulin, tuota, pyytämhän Teiltä Signen kättä. Enempi makuuasenthon kääntyen kauppias kysy, ette paljonko Sinun kuukausitulot ouvat. Hetkisen funtsattuansa Iivari sano, jotta ku verot pietethän, puhthaaksi jääpii lähes 4.000:-

Kauppias käänty vielä enempi makkaamhan laiskanlinnassansa, halus noin niinku vertauskuvanollisesti esittää Signen tuhlailun ja sanoi: Jaha, jaha, se justhiinsa riittää Signen nenäliinhoin. Iivari taasen käsitti asian kirjaimellisesti. Siinä hetkessä hän tunsi, niinko halko olis kurkhuun työnnetty. Vaikka kunka yritti, ääntä ei tullu. Aikansa kakisteltuansa, vihoin viimein sai sanotuksi: Vai semmonen räkänolla se onki. Paino lippalakin päähänsä, apein mielin, leuka melkein rintaa vasten roikkuen, lähti kävelemhän kohti kotimaan rantaa. Sen jälkhiin ei ole kuninkhaallisia tyttäriä ees tanshiin pyytäny. Ei se tuontialijäämä tälläkhän yritykselä pienentynny.

Taisipa jo tulla mainittua, ette tämä Reetun hotelli vuonna 1944 tuhoutu maan tasale. Ei Reetu silloin ittekhän mikhän tytönhupakko ollu, lähti jo kaheksanelekymmenelle. Hänen nuorimalle pojale, sille Kalleksi-kuttutulle, oli matkailu peräti verhin menny. Oli sattunu vielä toimelijhan ja puhelijhan Maija-nimisen tyttären naimhan ja heti jälheenrakenusvaiheessa alko turistia varten rakentamhan. Eikä sole hukhan menny. Viijettäkymmenettä vuotta non Maijan kans turistia passanhet tässä Hetan Majatalo -nimisessä majapaikassa, tosin ilman kesähotellin verthaista. Vieläpä non lomakylänki tuohon vähän matkan päähän laittanhet.

Sitä lomakyllää nyt Alpo-poika Ounasloma Oy:n nimelä hoitaa ja hallittee. Entisten lisäksi hän on vielä rakentannu uusia loistoluokan mökkijä. Jälheen nuorin poika Matti alkaa jatkamhan tätä Hetan Majatalon toimintaa ja on pannu alule kovan rakenushomman. Meinaa vielä 1988 aikana saaha valmhiiksi 14 uutta hotellitasosta majotushuonetta.

Kalle on 62 vuotta, eli kesästä 1925 alkaen passannu turistija ja meinaa lähimän 50 vuojen aikana omalta osaltansa luovuttaa net hommat lapsilensa. Niin son Maijaki aikonu, vaikka se joskus meinaa, ette hän ei lopeta koskhan.


Reetu = Anna Kreeta Vuontisjärvi os. Stoor (15.10.1874-21.8.1964) &
Heetrikki, Reetrikki = Jakob Fredrik Vuontisjärvi (6.11.1871-12.7.1952)

Kalle Vuontisjärvi (4.3.1917–22.2.1995) &
Maija Vuontisjärvi os. Stoor (6.2.1924- )



lauantai 24. joulukuuta 2016

Hyvää joulua ja iloa uuteen vuoteen!

Pikkuiset tontut hyppeli näin
jalassa tossut väärin päin.
Pikkuiset tontut hyppeli näin
tästä se joulu alkaa.

Hei hei hyppeli näin.
Tip tap hyppeli näin.
Tästä se joulu alkaa!


 

Hyvää joulua 2016 ja iloa uuteen vuoteen 2017
 toivottaa Majatalon iloinen tonttujoukko





keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Majatalon ja Hetan ilmakuvausta



Meillä oli suuri ilo ja onni saada Hytölä kuvamaan helikopterikamerallaan Majataloa ja Majatalon yläpuolelta avautuvia maisemia. Ensimmäinen kuvauslento tehtiin iltaseitsemän maissa ja toinen iltayhdeksän jälkeen. Samalla pääsette siis iltaiseen yöttömän yön tunnelmaan.

Meistä kuvat ovat upeita ja Hetta on äärimmäisen kaunis! Olemma tosi onnellisia ja kiitollisia, että Majatalomme sijaitsee näin luonnonkauniissa maisemissa.

Nauttikaa ja ihastelkaa! Tervetuloa paikan päällekin ihastumaan!

Löydät ilmavideon Majatalon YouTubesta. Sinne lataamme myös myöhemmin lisää ilmavideota.
 
 
Hetan Majatalon takana metsää, tuntureita sekä Jyppyrä-vaara

Jyppyrä-vaara, Ounasjärvi ja Karjalansaari Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Hotelli HETAN MAJATALO

Hotelli HETAN MAJATALO, Jyppyrä-vaara ja Ounasjärvi

Jyppyrä-vaara, Ounasjärvi ja Karjalansaari Majatalon yläpuolelta kuvattuna itään päin

Ounasjärvi ja Ounastunturi Majatalon yläpuolelta kuvattuna etelään päin

Ounasjärvi, Ounastunturi ja kunnanranta laitureineen
Majatalon yläpuolelta kuvattuna etelään päin

Hetan kirkko ja Ounasjärvi Majatalon yläpuolelta kuvattuna länteen päin

Jyppyrä-vaara, Ounasjärvi ja Karjalansaari Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Jyppyrä-vaara, Ounasjärvi ja Karjalansaari Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Ounasjärvi ja Ounastunturi Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Ounasjärvi ja Ounastunturi Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Ounasjärvi ja Hetan kirkko Majatalon yläpuolelta kuvattuna.
Kuvassa myös vanhainkoti, seurakuntatalo ja koulukeskus

Ounasjärvi ja Ounastunturi Majatalon yläpuolelta kuvattuna länteen päin

Hotelli HETAN MAJATALO, Ounasjärvi ja Ounastunturi sekä kunnantalo

Hotelli HETAN MAJATALO, Jyppyrä-vaara, Ounasjärvi ja Karjalansaari

Hotelli HETAN MAJATALO, Jyppyrä-vaara ja Ounasjärvi
Kuvassa vihreä Ämmilä kera Tiinan ja Petrin terassin, valkoinen Majatalo / ruokapirtti, vanha navetta, puusauna, leikkimökki, pikkupirtti, Tuulan mökki, kota, niliaitta, grillipaikka, Maijala
sekä vuonna 1988 valmistunut hotellirakennus, jota on laajennettu vuonna 2000.
  

Hotelli HETAN MAJATALO, kaunis Hetan kirkko ja Ounasjärvi.
Kuvassa myös koulukeskus ja urheilukenttä.

Hotelli HETAN MAJATALO ja maisema pohjoiseen,
jossa ei ole mitään muuta kuin koskematonta luontoa

Hotelli HETAN MAJATALO;
Majatalo, Hotelli, navetta, puusauna, Maijala, kota, grillipaikka, Tuulan mökki ja pikkupirtti

Hotelli HETAN MAJATALO ja takapihaa

Hotelli HETAN MAJATALO;
Ämmilä kera Tiinan ja Petrin terassin, valkoinen Majatalo / ruokapirtti, vanha navetta, puusauna, leikkimökki, pikkupirtti, Tuulan mökki, kota, niliaitta, grillipaikka, Maijala
sekä vuonna 1988 valmistunut hotellirakennus, jota on laajennettu vuonna 2000.

Jyppyrä-vaara, Ounasjärvi ja Karjalansaari Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Ounasjärvi Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Hetan keskustaa, kunnantalo, vanha koulu, Ounasjärvi ja Ounastunturi
Majatalon yläpuolelta kuvattuna etelään päin

Ounastunturi ja Ounasjärvi Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Ounasjärvi ja Hetan kirkko Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Majatalon takapihalta pääsee suoraan koskemattoman luonnon keskelle

Jyppyrä-vaara ja Ounasjärvi Majatalon yläpuolelta kuvattuna

Hotelli HETAN MAJATALO, Ounasjärvi ja Hetan kirkko

Hotelli HETAN MAJATALO, Ounasjärvi,
K-Market, vanhainkoti, koulukeskus ja Hetan kirkko

Hotelli HETAN MAJATALO Majatalon yläpuolelta kuvattuna pohjoiseen päin

Hotelli HETAN MAJATALO Enontekiöllä Hetassa

Hotelli HETAN MAJATALO, Ounastunturi ja Ounasjärvi
Majatalon yläpuolelta kuvattuna etelään päin


Hytolän hieno kopterikamera

Majataloa ja Hettaa ilmakuvaamaan lähtö
Ilmakuvausta - Hytola.com

Ensimmäinen kuvausreissu tehty







video



perjantai 4. maaliskuuta 2016

Mummo täytti 95 vuotta

Kalle Vuontisjärvi, Vuontis-Kalle, Kalle-Äiji olisi tänään 4.3.2016 täyttänyt kokonaiset 99 vuotta.


YouTubessa: Mummo täytti 95 vuotta 

Äänitteessä Kalle kertoo jutun enontekiöläisestä mummosta, joka täytti 95 vuotta.
Äänitteen kuva on otettu nuoresta Kallesta Ounasjärvellä.
Taustalla näkyy Hetan kylä ja Hetan kirkko.
Äänitteen kesto on vajaa 3 minuuttia.

Iloa ja aurinkoa kevääseenne!

torstai 24. joulukuuta 2015

Hyvän joulun toivotus


Lumihiutale pieni ja valkoinen 
luoksenne hiljaa leijailee.
Joulurauhaa se teille toivottaa
ja siivellä enkelin matkustaa
joulunaikanne turvaamaan.


Hyvää joulua 
&
onnea uudelle vuodelle
Majatalon ystävä!





Suurkiitokset joulukorteistanne, joita on tullut taas valtava määrä! Mekin lähetimme kortteja aika paljon, mutta toivottavasti tämä viesti tavoittaa kaikki ne, jotka eivät meiltä syystä tai toisesta korttia saaneet. Toivomme, että jonakin vuonna meillä on niin paljon Majatalon sähköisen kuulumiskirjeen tilaajia, että voimme sitä kautta lähettää joulutoivotukset ja antaa joulukorttirahat hyväntekeväisyyteen, kuten nykyisin on osalla tapana. 
Voit muuten tilata Kuulumiskirjeen itsellesi täältä

Meillä kuluu tämä joulu monen edellisen vuoden tapaan englantilaisperheitä kestiten. Olemme jo niin tottuneita tähän joulunviettotapaan, että tällainen aiempiin suomalaisiin perinteisiimme verrattuna hyvin erilainen joulu on jo alkanut tuntua normaalilta ja mukavalta. Toki muistelemme lämmöllä aikoinaan ja viime vuonna viettämiämme suomalaisia jouluja.  Monessa kodissa tuntuu valitettavasti olevan kovasti joulukiireitä ja -stressiä, mutta meillä sitä ei onneksemme ole. Joulunaikaa ja -taikaa sekä englantilaisten vieraidemme välittämää iloa kestää meillä useamman viikon.

Tahdomme kuitenkin toivottaa teille onnellista ja rauhallista joulua ilman turhia hötkyilyjä.

Sydämelliset kiitokset tästä vuodesta ja 
kaikkea hyvää uuteen vuoteen 2016, jolloin toivottavasti tapaamme!

torstai 5. marraskuuta 2015

Maijan Hetta-Pallas


Syksy kääntyy täällä etelässäkin kohti talvea ja mieli harhailee kesämuistoihin. Oma mieleni palaa erityisesti Hetta-Pallas-reitille.

Ensimmäinen yritykseni reitin valloittamiseen oli vuonna 1996 rippileirilläni. Kesäkuun alku oli kuitenkin niin luminen, että vaelluksemme jäi lyhyeksi. Pääsin vain Sioskuruun asti. Sittemmin olen käynyt Hetan majatalossa lukuisia kertoa, kiivennyt Jyppyrälle ja katsellut Pyhäkeroa.

Toinen yritys Hetta-Pallakselle oli viime kesänä. Sairastelun vuoksi koko vaellus peruuntui. Alkavassa flunssassa pinnistin kuitenkin Pyhäkeron huipulle.

Tänä kesänä pääsimme viimein mieheni kanssa matkaan Pallakselta kohti Hettaa. Ensimmäisellä huipulla hengitys salpautui kahdesta syystä: jyrkästä noususta ja huimista maisemista. Elokuun alun säät suosivat ja auringonpaisteessa tuntureiden huipulta näkyi kymmenien kilometrien päähän.
 

Kuljimme reitin useimpien muiden tapaan kolmen pysähdyksen taktiikalla. Ensimmäisen päivän etapille kertyi mittaa 13 kilometriä.

Saavuimme majapaikkaamme Nammalakuruun iltamyöhällä. Kömmimme varaustuvan yläpetiin vasta, kun muut olivat jo nukahtaneet ja tuhti kuorsaus kaikui kämpässä. 

Aamulla nousimme muiden jo pakatessa tavaroitaan. Rennon aamun jälkeen pääsimme matkaan tunti muiden perässä. Lumikeron pitkässä ja tuskaisessa nousussa ohitimme edelläkulkevat. Pysähdyimme huipun jälkeen rinteeseen lounaalle, joten matkakumppanimme kuittasivat vuorostaan meistä ohi.

Lopulta 13,7 kilometriä myöhemmin saavuimme Hannukurun kämpälle. Varaustuvassa meitä odotti Hetan suunnasta tullut iloinen eläkeläisseurue, jonka kanssa ilta kului iloisesti nauraen. Illan kohokohta kuitenkin oli sauna ja pesäytyminen kahden vaelluspäivän jälkeen.


Kolmas vaelluspäivä oli edellisiä harmaampi ja muutama sadekuuro yllätti meidät. Vältyimme kuitenkin pahemmalta kastumiselta. Päivän maasto oli reitin helppokulkuisin, joten reippaalla tahdilla taitoimme 13,6 kilometriä Sioskuruun.

Vihdoin ympyrä sulkeutui ja koko reitti oli hallussani!

Emme olleet saaneet varattua sänkyjä varaustuvasta, joten olimme päättäneet yöpyä teltassa. Pystytimme teltan joen yläpuolelle siten, että oviaukosta näkyivät Sioskurun maja ja Pyhäkero. 

Auringon laskiessa tuuli nousi ja lämpötila laski. Varustuksemme paljastui liian kevyeksi ja rauhallinen uni tuli vasta auringon noustessa aamulla taas lämmittämään telttaamme.

 
Viimeinen etappi Hettaan eteni kuin siivillä. Emme malttaneet pysähtyä edes laittamaan lounasta, vaan jatkoimme lähes pysähdyksettä 14,7 kilometrin matkan Ounasjärven rantaan. Tilasimme venetaksin ja odotellessamme keskityimme tuulettamaan hyvää suoritusta ja ottamaan viimeisiä kuvia. Veneen kääntäessä nokkansa Hetan kirkkoa kohti ja tuulen tuivertaessa korvissa saattoi olla vain kiitollinen kuljetusta taipaleesta, tuntureiden taiasta ja uusista kokemuksista. 

Mikään ei kuitenkaan voita Majatalon saunaa ja puhtaita lakanoita kolmen maastossa vietetyn yön jälkeen! 
Kiitos taas kerran kaikesta rakkaat Tiina, Petri ja Tuula.




Kirjoittanut Majatalon ystävä Maija 


P.S. Olisiko sinulla jotain muisteltavaa, kirjoitettavaa ja kuvia meiltäpäin? 
Jos, niin otahan yhteyttä meihin, tiina@hetan-majatalo.fi